Prologi

4.10.2012

Tämä blogi on osa kirjallisuustieteiden yliopisto-opintojani. Tapa jolla nämä blogimerkinnät on koottu käy ilmi niitä lukiessa. Kaikki materiaali, joka ei liity ensisijaisesti tapahtumiin, on jätetty pois. Koska osa materiaalista on luvatta lainattua, henkilöiden nimet on muutettu ja olen pyrkinyt siihen että paikkoja ei voi tunnistaa. Muuten tekstit ovat alkuperäisessä muodossa. Tekstin tapahtuma-aikaan olin ihan tavallinen kaksitoistavuotias, ja koen olevani edelleen tasapainoinen ihminen. Järjellä en pysty tapahtumia selittämään, joten annan blogimerkintöjen puhua puolestani. Nämä tekstit luettuaan lukijan vastuulle jää mihin hän uskoo ja mihin ei. Kirjoitan materiaalia puhtaaksi sitä mukaan kun ehdin ja pyrin julkaisemaan uutta materiaalia aina tiistaisin ja torstaisin. Jotta pysyt tarinassa mukana, kannattaa aloittaa lukeminen vanhimmasta tekstistä.

Eemeli

perjantai 21. joulukuuta 2012

Olemme joulutauolla 21.12.12-2.1.13


Kihelmöivää joulua 

ja jännittävää uutta vuotta 2013


  

Mustankorventalo jatkuu jälleen 3.1.2013

Ja sen jälkeen taas normaalisti joka tiistai ja torstai.

Tammikuussa juoni tiivistyy ja ratkaisun hetket ovat käsillä.... 

torstai 20. joulukuuta 2012

Majan luonnos, sunnuntai 11.08.2002

Löytynyt vuokramökin roskakorista 12.08.2002


Käännös:
 
Sudet ovat menneet
pelon haju on jäljellä
kylmä suomuinen iho, 
        vailla lämpöä
        vailla kosketusta

toistensa suojassa
    samanlaiset
Minä katson.     Annan olla.

Ellan päiväkirja sunnuntai 11.8.2002




Nyt on aamu. Mä en uskonut että näkisin aamua enää koskaan. Ei kukaan meistä uskonut. Painajainen oli meidän kanssa tässä mökissä viime yönä, ja se odotti meitä pihalla tän mökin ympärillä. Sitä ei päässyt karkuun vaikka itki ja rukoili.

Lähdin ulos heti kun sudet olivat kadonneet, eikä merestä enää noussut mitään. Eemeli istui kuistin portailla Eeron vieressä. Juoksin niiden ohi koska arvasin että Eemeli kuitenkin yrittäisi pysäyttää mut. 

Ilma oli ensimmäistä kertaa tänä kesänä melkein kylmää. Ihan kuin yhdessä yössä olisi tullut syksy. Vaikka mikä ihme se nyt on. Jos meidän vanhemmista voi tulla susia, merestä nousta hukkuneiden henkiä ja Maja muuttua liskoksi mitä ihmeellistä yhdessä syksyssä on.

Mä ajattelin yöllä Kerkkoa. Kuinka se on ihan yksin niiden kaikkien kasvottomien hahmojen keskellä. Mulla, Emelillä, Bennyllä ja Majalla on sentään toisemme. Mutta Kerkko…se on ollut yksin niin kauan.

Kävelin kohti rantaa, vaikka järkevästi ajatellen se oli ihan hullua. Veden lähelle meneminen on tyhmää, lapsellista, asetan itseni turhaan vaaraan kun teen niin. Mutta se on ainoa tapa miten voin nähdä Kerkon, miten me voidaan puhua. Jotenkin tieto siitä, että me voitaisiin olla hetki yhdessä, voitti sen kaiken muun.

Ehdin ottaa pari varovaista askelta laiturille kun Kerkko oli jo siinä. Ensin kuulin pelkän äänen, veden kohinan joka sanoi: ”Ella mene takaisin.” Meren pintaan heijastui Kerkon kuva ja sen ilme oli hätääntynyt. Sitten tapahtui jotakin, mistä mä en ole mitenkään ylpeä. En kestä sellaisia naisia, jotka alkaa yhtäkkiä itkeä, hautaa kasvot käsiinsä eikä saa mitään sanotuksi. Se on avutonta. Mutta just niin mä tein. Seisoin vaan siinä ja itkin aivan hirveästi. 

”Ella.” Kerkko sanoi. ”Mene takaisin, muiden kanssa.”
Sain lopulta sanottua etten varmasti mene. Että mä haluan olla just siinä. 
”Miksi?” Kerkko kysyi, ”veden lähellä on vaarallis-”
”Kaikki on vaarallista! Mun isä ja äitikin on vaarallisia, ei missään ole enää turvallista!”
Kerkko ei sanonut mitään. Yhden kauhean hetken luulin että se katoaisi, häviäisi olemattomiin yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Se vain yritti pitää musta huolta ja mä huusin sille, vaikka se oli viimeinen kenelle mä halusin korottaa ääneni.
”Sä olet ihan yksin.” sanoin ja pyyhin nenäni paidanhihaan. ”Miksi sun pitää olla ihan yksin? Mä haluan olla tässä, sun kanssa.”
Kerkko vain katsoi mua ja istui sitten alas, veden pintaan heijastuvalle laiturin kuvalle.
”Ei se tunnu siltä enää.” Kerkko sanoi sitten. ”Kun saan jutella aina välillä sinun kanssasi.”
”Mä haluan jutella useammin.” sanoin typerästi.
”Niin minäkin. Mutta en halua että joku vie sinut. En ikinä anna niiden viedä sinua.”

Kerkko katsoi mua ja ojensi kätensä. Mä ojensin oman käteni, laskin sen veden pinnalle, ja tunsin miten Kerkon sormet koskettivat mun omiani. Enkä tiedä mitä sitten tapahtui, miten se tapahtui. Olen miettinyt monta kertaa, millaista on suudella ensimmäistä kertaa. Kuka olisi sellainen joka haluaisi suudella mua, ja jota mä haluaisin suudella. En olisi ikinä uskonut, että se joku on Kerkko, poika kaukaa, toisesta ajasta. Enkä olisi uskonut sitäkään, että se voisi tuntua niin hyvältä ja oikealta.

Mä en voi olla ajattelematta, että ilman näitä kamalia asioita mä en myöskään olisi koskaan tavannut Kerkkoa. Ja jos mä saisin valita, mä ottaisin kaikki ne kauheudet vaikka vain ton yhden hetken takia, ton yhden suudelman. Mä tiedän ettei se ole oikein. Ja mua pelottaa, että mä menetän Kerkon.

Kun mä palasin takaisin mökille Benny istui yksin kuistilla. Se käveli mua vastaan, katsoi mua, ihan hiljaa. Se näki varmasti, että mä olin itkenyt, enkä mä jaksanut keksiä mitään selityksiä. Sitten se astui lähemmäs, kietoi kätensä mun ympärille. Halasi mua pitkään. Me ei puhuttu mitään, ei tarvinnut. Benny ymmärsi muutenkin. 


Eemelin päiväkirja, sunnuntai 11.8.2002, aamu




Kirjoitan tämän nopeasti muistiin. En tiedä edes koska seuraavan kerran pystyn kirjoittamaan. Pystynkö koskaan? Muut pakkaavat tavaroita lähtökuntoon.

Yön tapahtumat ovat nauhalla, joten mä kirjoitan niistä myöhemmin. Aamulla mä heräsin sohvalta. Mä en ymmärrä miten mä olen voinut nukahtaa (eikä ymmärtänyt kukaan muukaan, ne ovat tuskin ummistaneet simiään sekunniksikaan). Mutta se kaikki. Isä ja Tanja, sudet, vesi-ihmiset, jotka lopulta pääsivät ikkunalle asti, se veden ääni, joka hakkaa ikkunaan, Eeron huuto. Ne menevät kaikki mun päässä sykkyrälle, mustaksi palloksi ja sitten ei ole mitään, vain pimeyttä. Ja hiljaisuus. Ja aamu.

Benny sanoo että Eero piti ne sudet loitolla lopun yötä. Kun mä aamulla heräsin ja menin ovelle, se istui siinä portailla, katseli kauas merelle. Soihdut olivat palaneet loppuun ja lojuivat siinä sen jaloissa. Mä kurkin ovelta hetken, mutta kun kaikki näytti olevan rauhallista, niin mä kävelin Eeron luo ja istuin sen viereen. Eero ei oikeastaan missään vaiheessa reagoinut muhun. Se vain istui ja katseli merelle. Kun mä istuuduin sen viereen, se käänsi hetkeksi päänsä ja katsoi mun ohi, mun taakse. Se rypisti kulmiaan ja mä tiesin että Eerokin hahmotti sen mun seuraajan. Mutta sitten se vain käänsi päänsä ja jatkoi merelle tuijottelua. Me ei puhuttu mitään, ja kaikki oli hetken jees. Oli vielä tosi aikaista ja kolean ilman takia merellä ajelehti sumua. Jossain huusi kuikka. Se oli niin tavallista että hetkeksi mulle nousi pala kurkkuun. Mä olin vielä täällä, kuulemassa sen kuikan.

Ella juoksi portaat mun ohi ja suuntasi laiturille. Mulla oli tunne että mun olisi pitänyt estää sitä. Benny tuli Ellan perässä ulos, mutta pysähtyi siihen portaille mun viereen. Hetken seistyään ja tuijoteltuaan Ellan perään se huokasi ja istui mun viereen. Kysyin siltä että mitä meidän pitäisi nyt tehdä. Benny hieroi kasvojaan käsiinsä. Se näytti niin väsyneeltä. Hetkenpäästä se totesi että meidän pitää saada Hilla sinne talolle. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mutta että ne eivät sieltä sairaalasta päästä sitä neljän lapsen kanssa poistumaan. Benny oli miettinyt että jos me järjestettäisiin joku harhautus ja kun siihen kiinnitetään huomio, niin me salakuljetetaan Hilla ulos. Mutta mä kuulin sen äänestä ettei Benny itsekään uskonut jutun toimivan.

Me istuttiin siinä hetki hiljaa ja sitten mun unenpöperöisissä avoissa jokin vain loksahti paikoilleen. Ne eivät anna Hillan poistua meidän kanssa, koska me ollaan lapsia. Mutta entä jos meillä on aikuinen mukana? Mä sanoin se ääneen ja Benny kysyi että mistä me saadaan aikuinen, joka suostuu auttamaan meitä. Mä tönäsin Bennyä ja osoitin Eeroa. Benny tuijotti sitä hetken hölmistyneenä. Ihan kuin se olisi unohtanut Eeron olemassaolon. Eero kääntyi katsomaan meitä. Mä tiesin että se oli kuunnellut, vaikka se näytti omiin ajatuksiinsa uponneelta. Mutta toisaalta siltä se on näyttänyt niin kauan kun mä muistan.

Mä kysyin Eerolta että auttaisiko se meitä ja se nyökkäsi. Benny ei ihan heti uskonut, että se toimisi. Se epäili että Eeron mykkyys voisi olla ongelma. Mutta mä oon varma että jos me saadaan Hilla juoneen mukaan, niin meillä on oikeasti mahdollisuus.

Ella huutaa mua. Meidän pitäisi päästä lähtemään. Eero on hakenut vajasta leirintäalueen lava-auton, jota se käyttää työautona. Nyt tai ei koskaan tämän täytyy onnistua.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Videolitterointi, lauantai 10.8.2002



Kuvassa näkyy hirsimökin sisusta. Mökin pöydän ympärillä istuu Benny ja häntä vastapäätä Ella ja Maja, joka on käpertynyt kauimmaiseen nurkkaan. Hän raapii itseään pitkähihaisen paidan läpi sormikkailla verhotulla kädellään.

Maja: Minä en halua että kuvaat. Lhaita sssse poissss.

Majan viimeinen lause on enemmänkin suhahdus. Hänen kielensä livahtaa suusta ulos ja väreilee puheen mukana. Maja painaa nopeasti käden suulleen ja kääntyy poispäin kamerasta.

Seison kameran takana ja varmistan että huone näkyy kuvassa.

Eemeli: Mä haluan että tää jää talteen. Te lupasitte. Mä selitin tän jo.

Ella kääntyy Majan puoleen ja silittää tämän hartiaa.

Ella: Maja hei. Ei me todellakaan jaeta tätä mihinkään. Ei tätä kukaan nää. Eemeli on oikeassa.

Siirryn kameran eteen ja muistan kuinka tein kaikkeni ettei ääneni värise vaan kuulostan rauhalliselta ja selkeältä.

Eemeli: Nyt on lauantai, kymmenes elokuuta kakstuhattakaks. Minä, Benny, Ella ja Maja ollaan yötä mun ja Ellan isän vuokramökissä. Me ei enään uskallettu yöpyä talossa…

Pidän tauon ja vilkaisen muihin.

Eemeli: …No kuitenkin. Jos joku näkee tän, niin meille on kai sattunut jotain. Ehkä tää selittää jotain tää video.

Kävelen kameralta pöydän ääreen ja istun Bennyn viereen, Majaa vastapäätä. Kaikki ovat hetken hiljaa. Takanani kuvassa on jonkinlainen tahra. Ei voi varmuudella sanoa onko se likaa linssissä. Toisaalta näyttää että se liikkuu mukanani.

Ulko-ovi kolahtaa kuin joku yrittäisi työntää sitä auki. Hätkähdämme ja tuijotamme ovea. Ovelle koputetaan.

Ella: Kuka siellä?
Risto: Isä täällä. Miksi teillä on ovi lukossa?

Ella vilkaisee muita. Benny puistaa päätään kieltävästi. Ella katsoo hetken Bennyä ja nousee sitten. Hän kävelee ovelle. Ella seisoo suljetun oven edessä käsi lukolla.

Ella: Maja vaihtaa just vaatteita. Pojat on käymässä vessassa.
Risto: Olisin tuonut iltapalaa. Kasvavien lasten tulee syödä hyvin.
Ella: Jos sä jätät sen siihen ulos, niin mä tuon ne astiat sit myöhemmin.
Risto: Nyt on kyllä niin että sinä avaat sen oven tai joka iikka tulee sisään nukkumaan.

Isän ääni kumisee oven läpi. Jossain sen alla kaikuu kumea murina.

Benny tulee ovelle. Hän nyökkää Ellalle ja asettuu oven ja seinän väliin niin että voi tarvittaessa auttaa Ellaa sulkemaan oven. Ella napsauttaa lukon auki ja raottaa ovea. Isä ottaa oven karmista kädellään kiinni. Hänen kyntensä ovat mustat.

Ella avaa ovea hieman lisää. Isän hahmo näkyy tummana siluettina ulkovalon loisteessa. Ulkona on jo hämärää. Isä vilkaisee sivulle ja hetken hänen silmistään heijastuu lampun valo.

Ella: Kaikki on oikeasti ihan hyvin, sä hermoilet turhaan iskä.
Risto: Tuutte sisään, jos jotain tulee. Onko selvä.

Isä työntää hänelle kaksi kassia, jotka Ella ottaa vastaan.

Ella: Joo. Iskä…

Ellan ääni värähtää kuin hän alkaisi itkeä. Sitten hän nielaisee.

Risto: Mitäs?
Ella: Hyvää yötä.
Risto: Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin.

Ella sulkee oven. Benny ottaa häneltä kassin ja vie sen pöydän luo. Ella kävelee perässä.

Benny: Mä olen pahoillani. Tää on mun syytä.
Ella: Tuskin sä halusit et isä ja Tanjakin alkaa muuttua. Et sä tälle mitään voi.

Puramme kassit hiljaisuudessa. Ne sisältävät ison määrän ruokaa. Kellään ei yllättäen ollut nälkä, enkä usko että kukaan meistä söi sinä iltana paljon mitään. Maja raapii käsivarsiaan ja jalkojaan. Hän liikkuu levottomasti huoneessa. Kattovalon ympärillä pörräävä yöperhonen kiinnittää hänen huomionsa. Samalla itseään raapien hän seisoo kuin hypnotisoituna lampun alla tuijottamassa perhosen liikkeitä. Maja kääntyy katsomaan kameraa ja kävelee sen luo.

Videossa on katkos ja seuraavaksi näkyy kun kävelen kameran
takaa Majan luo, joka istuu keskellä lattiaa selin kameraan ja raapii itseään raivokkaasti. Ella ja Benny seisovat hänen ympärillään ja liityn joukkoon. Kumarrun Majan viereen.

Eemeli: Maja, voinko mä jotenkin auttaa?

Maja ei vastaa. Hän alkaa riisua paitaansa, jotta pääsee rapsuttamaan itseään selästä. Me kaikki peräännymme refleksin omaisesti kun maja iho tulee näkyviin. Suuria, revenneitä, kuivan ihon suikaleita roikkuu vain kevyesti kiinni Majan selässä. Ihon alla on tummaa, suomuista kuorta. Maja repii ihosuikaleita irti.
Syöksyn Majan luo ja otan hänen käsistään kiinni. Ella ja Benny seuraavat perässä.

Eemeli: Maja, älä. Lopeta. Sä et saa raapia.

Kyllä mä varmasti jo tuolloin tiesin että oli aivan liian myöhäistä moiselle ohjeelle, mutta mitä mä olisin voinut sanoa. Maja kiskoo itseään irti otteestamme, mutta kun ei onnistu alkaa raapia ihoaan lattiaa vasten. Benny yrittää nostaa Majaa käsivarresta istumaan, muttä hänen otteensä lipsuu. Maja repäisee kätensä irti Bennyn otteesta. Tämän käteen jää Majan käden iho. Se on kuin hansikas, joka vain liukuu pois. Benny, tajutessaan mitä tapahtui, värähtää inhosta ja heittää ihon viereiseen roskakoriin. Ella irroittaa kauhistuneena oman otteensa ja perääntyy Majan luota. Istun Majan vieressä, halaan häntä ja yritän estää häntä liikkumasta.

Silloin mökissä tilanne tuntui kestävän ikuisuuden, mutta videolla kuluu vain noin viisitoista minuuttia. Lisää Majan ihoa kuoriutuu pois ja me muut olemme hänen ympärillään avuttomina tekemään mitään. Kun Ella toteaa että hän soittaa ambulanssin, Maja reagoi kirkaisemalla kirkkaan, selkeän ei:n. Se on ainoa sana jonka hän tilanteen aikana sanoo. Viimein hän käy kasvoihinsa kiinni. Maja on lähes vaistonvaraisesti suojellut kasvojensa ihoa, kuin pitäen kiinni siitä ylpeyden rippeestään, jolla hän on aina voinut katsoa itseään peilistä. Vaikka se ei näy kameraan niin kasvojen iho on muuttunut raapimattakin kuivaksi ja tuntuu että ihon ja alla olevan välissä on ilmakerros. Majan kasvot ovat enään naamio, joka istuu huonosti. Muistan kuinka saatoin vain kauhulla seurata kuinka Maja painoi kyntensä otsanahkaan ja yhdellä voimakkaalla vedolla kuori ihon iri.

Maja heittää kasvojen ihon olkansa yli lattialle. Kuvassa näyttää siltä että laittialla, Majan takana, lojuu tämän kasvot. On mahdotonta uskoa, jos ei tietäisi, että kyseessä on Majan iho. Ella nousee Majan viereltä. Ja nostaa ihon lattialta. Hänen kasvonsa vääristyvät hetkeksi kun kuvotuksen aalto kulkee vatsanpohjasta nieluun, mutta hän nielee voimakkaasti ja vie ihon roskiin. Maja on valahtanut liikkumattomaksi ja Bennyn kanssa nostamme hänet istumaan sohvalle, johon Maja käpertyy sykkyrälle. Peittelen hänet huovalla. Benny kävelee kameran luo.
Majan ihon tilalla oli tummempi, suomuinen kuori. Hänen kasvojensa piirteet olivat edelleen hänen omansa, tosin puuttuvat ripset ja kulmakarvat saivat hänen silmänsä näyttämään isommilta ja pyöreämmiltä. Maja makasi sohvalla pitkään ja aina välillä hänen koko kehonsa värisi nyyhkäysten voimasta. Me isuimme kaikki hänen vieressään. Emme puhuneet pitkään aikaan mitään.

Videossa on katkos. Ulkona on jo pimeää. Kävelen kameran takaa Majan luo, joka lepää sohvalla, mutta on paljon rauhallisempi. Benny ja Ella istuvat lattialla nojaten sohvaan. Maja avaa silmänsä. Hän katsoo hetken minuun ja nousee nopeasti ylös. Majan kielen pää värisee hetken ennen kuin hän vetäisee sen takaisin suuhunsa. Maja nousee, tartuu käteeni ja yhdellä nopealla nykäisyllä kiskaisee minut luokseen ja selkänsä taakse. Benny ja Ella hyppäävät Majan reaktiosta pelästyneenä ylös. Maja kääntyy ympäri seinää kohti pitäen minut selkänsä takana. Olen niin hämmästynyt tilanteesta että liikun Majan riuhtaisujen mukana kuin räsynukke. Maja sihise raivokkaasti. Ella kiirehtii luoksemme ja yrittää kiskoa Majan otteen minusta irti.

Ella: Maja! Mitä sä teet. Päästä irti Eemelistä.
Maja: Ettekö te nää. Se on tossa. Se yrittää koskettaa Eemeliä. Se ei saa päästä lähelle.

Maja kääntyy äkisti ympäri. Hetken kamerassa näkyy harmaa usva, joka katoaa hänen edestään ja ilmestyy hänen selkänsä taakse lähemmäs minua. Ella päästää kädestäni irti. Hän katsoo samaan suuntaan kuin Maja.
En nähnyt mitään, mutta tiesin mistä hän puhui. Se oli ollut siinä silmäkulmassa, selän takana, jo perjantaista. Mä olin uskotellut itselleni että kyseessä on vaan mun mielikuvitus, joka on mennyt ylikierroksille tästä kaikesta. Mä olin tehnyt kaikkeni etten mä kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Ja mä näin Bennyn ja Ellan ilmeistä että nekin tiesi.

Ella: En mä näe mitään.
Maja: Se seisoo sun vieressä. Mutta ei se ole kiinnostunut susta. Se haluaa vaan Eemelin.

Benny tarttuu Ellaa kädestä ja osoittaa ikkunaan. Ella vilkaisee hämästyneenä Bennyyn, mutta siirtää sitten katseensa tämän osoittamaan suuntaan. Hetken Ellan katse hakee ja sitten hän henkäisee. Ulkona on pimeää ja ikkunasta näkyy vain sisätilan heijastus. Heijastuksesta voi nähdä meidät kaikki neljä. Paitsi että meitä on viisi. Ellan vieressä, noin metrin päässä minusta seisoo usvainen hahmo, jonka käsi on kohonnut kurkotukseen. Hahmo kurkottaa kohti minua, kuin yrittäisi koskettaa. Maja seisoo minun ja hahmon välissä.

Ella kääntää katseensa ikkunasta viereensä, siihen missä heijastuksen mukaan hahmo seisoo. Siinä ei ole ketään. Hän harpaa luokseni ja painaa minut itseään vasten.

Eemeli: Mitä se nyt tekee? Näettekö te sen?
Ääneni on kimeä, enemmänkin vinkaisu.

Maja: Se vain seisoo tossa. Ja kun mä käännyn niin se vaihtaa paikkaa mun mukana.

Ulkoa, hyvin läheltä, kuuluu syvä, surullinen ulvonta. Se kohoaa yhä voimakkaammaksi ja korkeammaksi. Elokuvien ääniraita ei koskaan pääse lähellekään sitä, miltä kuulostaa oikea suden ulvonta. Ehkä siksi ettei se ole vain ääni. Se on tunne. Se kaivautuu syvälle selkärankaan ja osuu alaselän hermokeskukseen. Jalat muuttuvat hyytelöksi. Ajatustoiminta hidastuu. Ainoa mitä ajattelet on, ettet ikinä pysty juoksemaan tarpeeksi nopeasti päästäksesi karkuun.

Seisomme hiljaa paikoillamme. Maja tarkkailee edelleen hahmoa, me muut käännämme katseen äänen suuntaan. Benny katsoo hetken Ellaan ja kävelee sitten ikkunalle. Hän painaa kasvonsa ikkunaan ja varjostaa käsillään huoneen valon pois, nähdäkseen ulos. Hetken me kaikki vain odotamme. Benny perääntyy ikkunasta. Hän on kalvennut ja hän pitää katseensa ikkunassa.

Benny: Mä en usko että me selvitään tästä yöstä.
Ella: Miten sä voit sanoa noin. Benny. Älä sano noin.

Benny puistaa päätään ja katsoo lattiaan. Ella halaa edelleen minua, mutta hän pitää katseensa tiiviisti Bennyssä.
En koskaan ole elätelly mielikuvaa itsestäni pelottomana sankarina. Itseasissa juuri siksi tykkään elokuvista. Voin katsoa kuinka ihmiset ylittävät itsensä ja löytävät sisältään jotakin voimakasta, jotain mitä en usko itse omaavani. Kuitenkin juuri tuona iltana mökissä, kun tajusin että olimme luovuttamassa, tunsin että voin ainakin lainata sitä rohkeutta, jota näin elokuvasankareissani. Muistan vain ajatelleeni, että ei. Ei nyt.

Eemeli: Maja, tekeekö se hahmo muuta kuin seisoo siinä?
Maja: Ei.

Irroittaudun Ellan ja Majan otteesta.

Eemeli: Se ei siis ole juuri nyt vaaraksi. Vai mitä luulet?
Maja: En minä tiedä.
Eemeli: Jos sä vahdit ja sanot mulle mikäli se tekee jotain muuta.

Maja nyökkää ja pitää katseensa suunnattuna siihen missä hän näkee hahmon seisovan. Kävelen kameran luo ja irroitan sen jalustalta. Hetken kuva menee sotkuksi kun kävelen sen kanssa huoneen poikki. Kuva vakaantuu kun nojaan kyynerpääni ikkunan karmiin ja zoomaan ulos.

Hetken on ihan pimeää. Sitten kameran automatiikka kääntää geinit päälle ja kuva muuttuu rakeiseksi maisemaksi. Ikkunasta näkyy vasemmalla kuusimetsää. Edestä avautuu kalteva rinne, joka päättyy merenrantaan. Taivaalla loistaa suuri, keltainen, elokuun täysikuu. Se heijastuu mustana vellovaan veteen. Vaikka puiden oksat eivät heilu tuulen mukana, niin aallot iskevät raivokkaasti rantaan. Välillä näyttää siltä että osa aalloista jää hetkeksi hiekalle suuriksi vesikupliksi, ennen kuin ne pyyhkäistään takaisin uuden aallon mukana.

Zoomaan rantaan. Yksi vesikuplista kohoaa pystyyn ihmismäiseksi hahmoksi. Se ottaa horjuvan askeleen kohti rinnettä. Sitten toisen askeleen. Takaa pyyhkäisevä aalto ei enää ylety vetiseen hahmoon, vaan se pääsee jatkamaan matkaa. Jokaisella askeleella vesi valuu noroina alas ja muttuu virraksi mereen. Hahmo lähestyy mökkiä hitaasti, mutta samalla kutistuen, kunnes rinteen juurella tämä humahtaa vesiryöpyksi, joka noruu kohti merta ja imeytyy maahan. Mutta rannassa jo kaksi kuplista on saanut itsensä pystyyn aloittaakseen matkansa kohti mökkiä.
Säpsähdän mökistä kuuluvaa ääntä ja käännyn ympäri kameran kanssa. Benny työntää ruokapöytää ovea vasten. Ella rientää auttamaan. Maja on siirtynyt huomaamattomasti selkäni taakse ja törmään häneen. Katseemme kohtaavat. En ollut vieläkään tottunut hänen mustanpunaisiin liskonsilmiinsä, joten hätkähdin ja kamera putosi käsistäni. Akku irtosi ja kuva sammui. Maja huomasi varmasti reaktioni, mutta hän yritti hymyillä ja minua hävetti. Autoimme Ellaa ja Bennyä pöydän siirtämisessä.

Kuvassa näkyy Ella, joka nojaa ikkunaan ja seuraa vesi-ihmisten liikkeitä. Benny seisoo vahdissa toisella ikkunalla. Käännän kameran kohti peiliä. Peilin kautta näkyy minä kameran takaa ja Maja, joka seisoo suojelevasti selkäni takana. Hän tuijottaa eteensä ja peilistä voi nähdä harmaan sumun, jolla alkaa olla ihmishahmon piirteet. Hahmon käsi on ylhäällä ja tämä yrittää kurottaa Majan ohi kohti olkapäätäni. Maja sivaltaa hahmon kättä kynsillään ja käsi muuttuu savuksi, joka imeytyy takaisin hahmoon. Käsi alkaa kohota uudestaan. Värähdän.

Ella: Ne ovat päässeet jo yli puoliväliin rinnettä.

Käännyn kohti Ellaa. Ella katsoo yhä ulos, enkä ole varma kenelle hän puhui.

Eemeli: Täst kamerasta alkaa loppua nauha.

Ovelta kuuluu rysäys ja käännyn sitä kohti. Hetkellisesti näyttää että ovi taipuu iskun voimasta ja antaa periksi, mutta se taipuukin takaisin paikoilleen.

Ella: Mikä se oli?

Kiiruhdamme ovelle, mutta jotain rysähtää sitä vasten uudestaan ja peräännymme samantien pois. Joku raapii ovea. Hiivin oven lähettyvillä olevalle ikkunalle ja yritän nähdä kameran kanssa ulos. Ovi jää kulmantaakse varjoon. Ulkovalossa näen vilaukselta hieman kyyryssä olevan hahmon, joka ottaa muutaman juoksuaskeleen ja rysähtää ovea vasten.
Muistan elävästi kuinka käännyin muiden puoleen kertoakseni mitä näin, kun kuulen kolahduksen ikkunan takaa. Käännyin katsomaan takaisin, mutta vastassa oli vain oma heijastukseni sisällä olevan valon takia.
Kamerasta näkyy kuvajaiseni. Sitten ulkoapäin, lasin takaa, vasten ikkunaa ilmestyvät kasvot. Ne ovat likaiset ja hiukset ovat sotkeentuneet osaksi ohutta harmaata karvaa, joka peittää ihoa. Minun oli vaikea uskoa sitä sillähetkellä ja tänäpäivänäkin katsoessani kuvamateriaalia minun pitää pysäyttää kuva jotta voin olla varma. Mutta kuvassa, ikkunan toisella puolella meille irvistää joku, joka joskus on ollut Bennyn äiti. Kuvaan kuuluu kuinka Benny nyyhkäisee kauhusta. Maja sihisee uhkaavasti.

Benny: Ne on seurannut mua tänne. Ne hakee mut kotiin.
Ella: Ei ne pääse sisään. Eihän?

Ovi rysähtää uudestaan. Pöytä siirtyy iskun voimasta muutaman millin, ja oven karmiin, puuhun, halkeaa särö. Ella syöksyy valokatkaisimelle ja tulee pimeää. Sammutan kameran.

Me istuttiin mökin takinmaisessa nurkassa, hyvin lähekkäin ja aivan hiljaa. Aina välillä ovi yritettiin avata väkisin. Mä en tiedä kauan me oltiin siinä istuttu, mutta mä muistan että se odottaminen alkoi käydä sietämättömäksi, mä melkein toivoin että ovi antaisi periksi, jotta jotain tapahtuisi. Sitten ulkoa alkoi kuulua outoa huutoa. Mä olin kuullut sen huudon aiemminkin, kun Ella meni maanantaina ulos hakemaan salaattia.

Kuvassa näkyy pimeää ja pieniä valokiiloja ulkoa. Voi kuitenkin hahmottaa että liikun nopeasti kohti ulko-ovea. Päästessäni ikkunan luo zoomaan ulos.

Eero seisoo mökin portailla ja pitää kummasakin kädessään suurta pihasoihtua, joilla hän vuorotelle huitoo pihalla portaiden alapuolella seisovia hahmoja. Hän huutaa katkeamatta samaa sanatonta ääntä. Hahmot perääntyvät Eeron ja tulen edessä. Benny on seurannut minua ikkunalle ja nähtyään ulos hän alkaa työntää pöytää pois oven edestä. Ella ja Maja auttavat.

He avaavat oven Eerolle. Kuvaan Bennyn takaa ovenraosta. Pihalla olevat hahmot suuntaavat huomionsa meihin ja yksi niistä nostaa kasvonsa kohti taivasta ja ulvoo. Eero kääntyy vilkaisemaan taakseen, meihin. Hän kurtistaa kiukkuisena kulmiaan ja perääntyy meitä kohti, pihalla seisovat hahmot ottavat myös askeleen lähemmäksi. Siirrymme pois ovelta antaaksemme Eerolle tilaa päästä sisään, mutta tämä kiskaiseekin oven takaisin kiinni. Tuijotamme hölmistyneenä suljettua ovea.

Kameran nauha loppuu.