Litteroitu video lauantai 3.8.2002

Benny, Ella, Maja ja minä rämmimme tiheässä metsikössä. On myöhäinen iltapäivä, olemme tehneet matkaa jo kauan.

Kuva alkaa heiluvista oksista kun me kävelemme. Ella edessä näyttäen tietä, Maja heti tämän takana. Benny ja siten siis kamera pysähtyvät. Kamera zoomaa puiden lomitse taloon.

Benny: Tuolla! Se on tuolla.

Talo on vähän niin kuin metsän laidassa seissyt Eero;ränsistynyt, ajan patinoima, epäsiisti. Kun sitä katsoo, tuntuu kuin se tuijottaisi takaisin. Talossa on kaksi kerrosta. Ikkunat ovat pimeät, pääkallon tyhjät silmät. Talon takana metsä on vihreämpää, maasto ihan erilaista, kostean näköistä. Siellä on selvästi suo.

Benny: Karmean näköinen mörskä.

Maja: Mutta se kuitenkin on olemassa. Mä olin varma että Ella puhui omiaan.

Videolla siihen ei kiinnitä huomiota, mutta muistan selvästi miten luonnottoman hiljaista oli.

Ella: No, Maja, meet sä vai et?

Maja: Mä en yksin mene mihinkään.

Benny: Ai et? Eikö me tultu tänne sitä varten?

Maja:Mä sanoin että mä haluan nähdä tämän paikan, that’s all. Eikä mulla ole mitään intressiä jäädä ton röttelön alle kun se kaatuu.

Benny puhahtaa: Ei se mihinkään kaadu. Eihän se ole edes yhtään vinksallaan. Se on vaan….vanha.

Olen leikkinyt metsässä koko lapsuuteni, eikä metsä ole koskaan ollut niin äänetön kuin se oli silloin. En ymmärtänyt sitä sillä hetkellä, mutta suuri osa levottomuudestani johtui juuri siitä luonnottomasta hiljaisuudesta. En kestänyt sitä. Halusin jonkun lätisevän koko ajan.

Eemeli: No, eiköhän lähetä takas.

Äänessäni on varovaista toiveikkuutta. Otan muutaman askelen siihen suuntaan josta olemme tulossa, ihan kuin yrittäisin hetkellisesti johtaa sakkia.

Maja: Tämä on kyllä hauskempaa kuin elokuvan katsominen.

Ella katsoo Majaa hämmästyneenä. Majalla ei ollut tapana sanoa ääneen positiivisia juttuja, varsinkaan Ellan ehdottamia.

Maja: Mä tiedän. Mennään kaikki yhdessä.

Seisomme kaikki aloillamme. Ella on selvästi mielissään siitä, että Maja viihtyy. Minä vilkaisen Bennyä, joka ottaa ensimmäisenä askeleita kohti taloa.

Eemeli: Hei, mihin sä meet?

Maja ja Ella lähtevät Bennyn perässä. Minä tulen viimeisenä, koikkelehdin säikkynä ja kompuroin kantoon.

Talon kuisti on pieni ja siinä on kaksi porrasta, jotka johtavat ovelle. Benny tarttuu ovenkahvaan. Muistan miten mielessäni oli selkeä oletus siitä, että oven on pakko olla lukossa. Tai ehkä se oli enemmänkin toive: jos ovi on lukossa, reissu päättyy tähän ja me palataan samaa reittiä takaisin.

Kahva painuu alas ja Benny säpsähtää lukon naksahdusta oven avautuessa. Se päästää pitkän, valittavan narinan. Maja naurahtaa hysteerisesti.

Sisältä kulkeutuu viileä, ummehtunut ilmavirta.

Katsomme tiheään hämärään ja kestää kauan, ennen kuin Maja erottaa alaspäin vievät portaat, joiden päätä ei näy.

Maja: Kellarin portaat. Ne on heti tossa.

Ellä sähisee Majaa olemaan hiljempaa, vaikka Maja vain kuiskaa.

Sitten Benny astuu kynnyksen yli.

Eemeli: Benny hei!

Äänestäni kuuluu että olen ihan valmis juoksemaan viivana takaisin leirintäalueelle ja jättämään muut, riippumatta siitä kuinka paljon sanomista siitä tulee jälkeenpäin.

Benny vaihtaa kännykkäkameran yökuvaukselle. Mustuudesta erottuvat nyt selvästi pitkät, jyrkät, alaspäin vievät portaat ja niiden päässä oleva musta oviaukko. Sellainen näkymä, jota kukaan täysijärkinen ei lähestyisi.

Ella: Pitäsköhänkuitenki…

Maja: Mitä?

Ella: Voidaanks me noin vaa mennä sisään?

Sitten tulee taas se hiljaisuus, pirun luonnoton joka puolella vellova hiljaisuus.

Benny kuiskaa: Eihän me mitään tehä, katotaan vaan.

Hän lähtee laskeutumaan hitaasti portaita ja me tulemme perässä. Yritän olla kompuroimatta kun kiristän vauhtia ja tartun vaistomaisesti Ellaa kädestä. En enää mieti onko se noloa, haluan vain tietää varmasti etten yhtäkkiä huomaa olevani yksin siellä pimeässä.

Benny:Sairaan karmivaa. Se Eero-stoori toimii tosi hyvin täs ympäristös.

Eemeli: Ei se oo mikää stoori.

Benny:En mäkään usko et se iha täysin keksitty on. Siinä on vaan osunu kummallisii sattumii yhteen ja niist on muodostunu tollanen urbaanilegenda.

Eemeli: Koira mikros on urbaanilegenda. Jos me voidaan nähä edelleen se ihmine joka tääl kävi, ni sit se on jotain muuta.

Benny: Sä taidat kattoo aika paljo leffoja?

Eemeli:Joo. Kui?

Yläpuolelta kuuluva terävä kolahdus ja kamera heilahtaa säikähdyksestä Bennyn käsissä. Hän sohii sen kanssa äänen suuntaan, kohti matalaa kattoa.

Sitten Benny jatkaa rivakasti matkaa ja me seuraamme perässä. Kellarin oviaukon luona on aivan pilkkopimeää. Muistan miten ainoastaan Bennyn puhelimen näytöstä hehkui kalpeaa valoa.

Maja: Missä sitä multaa on?

Ella: En mä tiiä, maassa varmaa.

Benny kyykistyy, kauhaisee maasta, mustuuden keskeltä jotakin ja näyttää sitä kameralle.

Benny: Joo, multaa se on.

Bennyn suoristautessa näin noidan ensimmäisen kerran. Se seisoi oviaukossa, ihan siinä meidän lähellä. Tumma, käppyräinen hahmo sen kaiken pimeyden keskellä. En ollut koskaan huutanut niin kovaa, en edes silloin kun mursin ranteeni rullaluistellessa ja melkein pyörryin kivusta. Benny, Maja ja Ella seisovat lamaantuneina ja tuijottavat hahmoa. Se alkaa mutista inhottavalla, narisevalla äänellä, sähisee vihaisia sanoja joista on mahdotonta saada selvää. Noita heilauttaa kättään. Minun, Bennyn, Ellan ja Majan päälle roiskahtaa jotakin limaista ja kylmää. Sitten Maja kirkaisee ja kamera alkaa heilua puolelta toiselle kun Benny panikoi täydellisesti. Kuvasta näkee kuinka Benny lähtee vauhkona juoksemaan kohti portaita. Majan äänen kirkuessa hysteerisesti Benny törmää täydellä voimalla naiseen, ja kun videota menee kuva kerrallaan eteenpäin niin viimeisestä selkeästä kohdasta erottaa noidan rumasti irvistävät kasvot.