videochat Benny-Ella, maanantai 5.8.2002

Pätkä Ellan koneelta kaivettua videochattiä.

Kuva on Ellan näkökulmasta. Benny on pukeutunut siniseen huppariin. Hän nojaa kyynerpäihinsä ja puhuessaan katsoo Ellaan keskittyneenä. Benny riisuu pipon päästään. Hänen lämpimän vaaleat hiukset sojottavat pipon jäljiltä. Bennyn haroo hiuksia siistimmiksi.

Benny: -oltiin perillä joskus illalla.

Ella: Ja Maja valitti koko matkan vai?

Benny naurahtaa. Huone hänen takanaan on siisti, sänkykin on pedattu. Sängyn viereisellä seinällä on An American Werewolf in Paris –elokuvajuliste sekä suuri valokuvavedos ruskeasta hevosesta laitumella.

Benny: No ei. Ku se nukku.

Ella hymähtää. Kumpikaan ei sano hetkeen mitään. Benny vaihtaa asentoa ja yskäisee.

Benny: Entäs siel, onks kaikki jees?

Ella: No. Me siivottiin Tanjan kans mökit.

Benny: Ai se pisti teiät töihin?

Ella: Joo. Tai. Kyl me ollaan Eemelin kans aina välillä muutenki auteltu.

Benny: No kyl mä tiiän, se oli vitsi.

Ella: Entäs sulla, onko kaikki ihan… tavallista?

Benny: Joo.

Ella: Ooo, sulla on heppajuliste.

Benny menee vaikeaksi. Hän kohauttaa olkapäitään ja raapii niskaansa.

Benny: Se on kuva mun hoitohevosesta. Tai emmä enää. Mä ratsastin muksuna. Pitäis ottaa se pois.

Ella: Eikä pitäis. Sitte kun sä tuot jonkun tytön sinne niin se pitää sitä söpönä.

Benny: Äh.

Benny katsoo alas ja pyörittää pipon kätensä ympärille. Kumpikaan ei sano mitään.

Ella: Hieno on toi leffajulistekin.

Benny: Aaa, kiitti. Mä sain sen lahjaksi porukoilta.

Ella: Ai sun vanhemmat tajuaa tollasista jutuista jotain.

Benny: No välillä ne tajuaa joo. Oikeestaan-

Ella: Meil on usein-

Molemmat odottavat toisen jatkavan keskeytynyttä juttuaan.

Benny: Ei ku sano sä vaan.

Ella: Sä alotit eka.

Benny: Ei mä, en-

Ella: Sano ny vaa.

Benny katsoo Ellaa ja kääntyy sitten vilkaisemaan olkapäänsä yli, huoneen oven suuntaan.

Benny: Mä jotenkin. Mulla on kumma olo.

Ella: Aijaa, kui?

Benny naurahtaa väkinäisesti. Hän vilkaisee taas suoraan kameraan ja kääntää sitten katseensa pois.

Benny: Mun vanhemmat. Niis on jotain tosi kummallista.

Ella: Tervetuloo kerhoon.

Benny: Ei sä et nyt ymmärtäny, tai mä en osaa selittää sitä.

Ella: Tekiks ne jotai älytöntä?

Benny: Ne on vaan tosi kummallisii. Oisit nähny mitä me ostettiin eilen kaupasta, aivan järjettömästi tavaraa. Sipsejä, munkkeja, kakkuu-

Ella: Kakkuu?

Benny: Kahdenlaist kakkuu, sellasta karseenmakeeta suklaajuttua missä oli jotai ihme marmeladia sisällä ja sit mudcake, sellane ihan valtava.

Ella: Okei. No eihän toi ny niin paha ole. Se on sacheria missä on se marmeladi.

Benny: Ei ku, ihan tosi. Se ei oo ainut juttu. Mun vanhemmissa on jotai-

Benny kumartuu nopeasti lähemmäs kameraa. Hän katsoo tarkemmin näytöllään olevaa kuvaa Ellan huoneesta.

Benny: Onks toi Eemeli?

Ella: Mitä?

Benny tuijottaa näyttöään, yrittää käsittää mitä näkee.

Ella: Mitä?!

Benny: Eiku ei. Mä katoin että Eemeli kurkki sisään sun ikkunasta.

Kuuluu terävä kahahdus kun Ella säpsähtää katsomaan taakseen.

Benny: Ei ku ei. Mä näin niin varmasti et joku seiso tossa ja katteli sisään sun huoneeseen. Mut ei siel oo mitään.

Ellan hengitys kohisee mikrofoniin.

Benny: Hullua, se olikin kai sit vaan toi sade. Mä olin ihan varma että mä näin jonkun naaman ihan tossa ikkunan takana, kiinni lasissa. Vaikka en mä tajua miten-

Ella: Mun täytyy ny lopettaa.

Benny: Mitä…?

Ella: Mä meen ny!

Benny näyttää hämmästyneeltä, pettyneeltä.

Benny: Hei odot-

Kuva Bennystä ja hänen huoneestaan katoaa, kun puhelu katkeaa.

Ellan päiväkirja, maanantai 5.8.2002

Mä olen tullut hulluksi. Ehkä se on skitsofreniaa? Silloinhan ihminen näkee harhoja. Sillä niitä niiden täytyy olla, harhoja. Kukaan muu ei ole vielä huomannut mitään. Eemeli tosin katselee muo välillä sen huolestuneella ilmeellä. Sillain silmät suurina ja huulta pureskellen. Mutta mä luulen että se hautoo sitä lauantai-iltaa ja haluis puhua siitä. Mä olen jättänyt huomioimatta sen yritykset suunnata keskustelua siihen suuntaan. Eikö se tajua että jos me vaan annetaan sen olla niin hiljalleen se unohtuu.

Musta tuntuu että mä kuulen jatkuvasti meidän talon putkiston. Vesi, se kohisee mun seläntakana seinän alla, mun pään päällä katossa. Kun mä kysyin iskältä onko putkissa jotain vikaa, niin se ei ollut huomannut niissä mitään kummallista. Sillä alkaa varmaan kuulo heiketä. Mut se ääni ei ollut häirinnyt Tanjaakaan. Ehkä tää on osa mun hulluutta? Ehkä mä myös kuulen ääniä? Ehkä se kohina on mun pään sisällä?

Kyllä mä vielä kohinan kestäisin, mutta ne harhat. Ensin se saunaillan juttu. Mä olin tänään aamulla varma että mä olin liukastunut ja paniikissa kuvittelin kaiken. Mä arvelin että joku vesikasvi kietoutui mun jalan ympärille ja kauhu sai sen muuttumaan kädeksi. Aamulla aurinko paistoi kirkkaasti ja aamupalaksi oli eilistä pannaria hillolla. Eihän samaan maailmaan, jossa mä istun Iskän, Tanjan ja Eemelin kanssa ulkoterassilla auringonpaisteessa syömässä pannaria ja keskustelemassa kouluun tarvittavista uusista vaatteista, voi kuulua hullut vanhat naiset ja vedenalaiset painajaiset.

Mutta päivällä mä menin sisään juomaan lasin vettä. Me oltiin Eemelin kanssa autettu Tanjaa siivoamaan vuokramökkejä ja lähdin hakemaan lisää roskapusseja. Viimeisimmän mökin siivouksessa parvella leijunut pöly takertui mun kurkkuun ja mä suuntasin ensin keittiöön. Nappasin lasin astianpesukoneesta ja laitoin hanan valumaan. Vesi oli lämmintä, ja mä valutin sitä, jotta se viilentyisi. Mutta veden tulo alkoikin hidastua kunnes se oli vaan liru. Mä käänsin hanaa suuremmalle. Mitään ei tapahtunut. Putkisto alkoi kurluttaa tiskipöydän sisällä. Kuin siellä olisi jotain mikä tukkii veden tulon. Mä ajattelin juuri mennä hakemaan iskää kun hanasta purskahti paineella vettä. Se roiskui pitkin keittiötä. Ja sitten ei mitään. 

Mä kykenin vain tuijottamaan hanaa. Veden kohina kuului kaikkialla mun ympärillä, mutta hanasta ei tullut pisaraakaan. Mä ajattelin että se oli mennyt tukkoon ja astuin lähemmäs kurkatakseni näkyykö hanassa jotain. Ja silloin sieltä hanasta alkoi virrata vettä. Mutta se ei virrannut niin kuin sen olisi pitänyt. Vesi kiipesi hananruonkoa pitkin. Se muodosti viisi erillistä puroa. Se muodosti sormet. Ja sormia seurasi kämmen. Joku työntyi hiljalleen ulos hanasta.

Mä pudotin vesilasin ja juoksin. Eteisessä mä törmäsin Tanjaan, joka oli tullut ihmettelemään missä mä viivyin. Ainoa mitä mä pystyin sopertamaan oli että keittiön hanassa on jotain vikaa. Tanja lähti katsomaan ja mä seurasin hitasti perässä. Kun me tultiin keittiön ovelle, mä mietin miten kuuluu reagoida, jos keittiössä seisoo veden muodostama joku. 

Mutta keittiössä ei ollut ketään. Tanja käveli hanalle ja laittoi sen päälle. Hanasta lähti valumaan vettä aivan normaalisti. Tanja vilkaisi muo ja nosti mun tiputtaman lasin. Hän täytti sen vedellä ja tarjosi mulle. Mä mutisin että mulla ei ollut enään jano ja lähdin ulos. 

Se hanasta tuleva käsi oli niin elävä. Mä pystyn vieläkin näkemään sen päässäni. Mut niinhän sitä sanotaan, et hallusinaatiot on näkijöilleen ihan yhtä eläviä kuin oikeat ihmiset. Mä en tiedä mitä mä teen.

Ellan päiväkirja sunnuntai 4.8.2002

Miten kuvailla kauhun tunnetta. Miten mä pystyn ikinä kuvaamaan sitä miltä tutuu kun ilman sijaan keuhkoissa onkin lasinsiruja ja jokainen osa ihosta kirkuu, mutta ääntä ei kuuluu. Se hetki, joka kestää vain muutaman sekunnin, mutta tuntuu tunneilta. Hetki, josta muistaa kaiken ja silti ei mitään. Muistaa jokaisen sydämmen lyönnin ja lihaksen liikkeen, mutta ympäristö on vain sumuinen seinämä. Tämäkin yritys on vajaa. Se on se tunne, jonka mä muistan, kun mä muistan kuinka mä tipuin veneestä pienenä. Ilmalennon jälkeinen kylmä vesi ja kauhu. Mä en osannut vielä uida ja mun vaatteet panoivat muo kohti pohjaa. Isä sanoi, että mä olin tajuton, kun se sai nostettua mut pinnalle, mutta ne sai veden pois mun keuhkoista ja lääkärintarkastuksessa olin ihan kunnossa. Mä en muista mitään lääkäriä enkä heräämistä. Vain sen veden pinnan mun yläpuollella.

Se sama kauhun tunne täytti mut siellä Mustankorven talolla,  kun mä seisoin niillä portailla ja se mummo makasi siellä maassa. Ja taas tänään illalla.

Maja ja Benny lähti päivällä vanhempiensa kanssa kotiin ja me jäätiin Eemelin kanssa iskälle. Me käydään täällä koulua, joten tää on helpompi näin kuin muuttaa äidin kanssa Mallan isän luo. Mä olin Eemekin kanssa illalla saunasta uimassa. Tai Eemeli ui ja mä kahlailin rannassa. Kyllä mä osaan uida. Isä piti huolen, että me kumpikin opitaan uimaan sen jälkeen, kun mä meinasin hukkua. Mutta mä en pidä siitä. Heti kun jalat ei osu pohjaan niin mun syke alkaa nousta ja mä en pysty keskittymään. Ainoa mitä mä ajattelen on maa, jonka mä haluan mun jalkojen alle. Joten yleensä mä kahlailen tai istun laiturilla. Eemeli ui kauempana. Leirintäalueen ranta on tosi hieno hiekkaranta ja vesi syvenee tosi hitaasti. Siellä ei ole mitään äkkiupotusta, siitä mä olen varma. Mä olen kahlaillut siellä nyt jo kolmena vuonna, aina siitä lähtien kun isä osti sen paikan. Mä tunnen sen rannan. Tai niin mä luulin.

Eemeli löysi vedestä jotain. Se huusi muo sen luo katsomaan. Eemeli ei ollut mitenkään kaukana, joten mä lähdin kahlaamaan kohti. Eemeli keskittyi tarkkailemaan innostuneena vettä. Jostain syystä mä voin nähdä tarkasti sen hetken. Eemeli seisoo kasvot lähellä vettä, kuun sirppi ja musta metsä heijastuvat vedestä. Hiekka on tasainen ja vakaa mun jalkojen alla. Mä astun kohti Eemeliä. Ja  uppoan veden alle. Ympärillä on pimeää ja mä en tiedä missä on pinta. Kauhu on siinä, mun sisällä. Mä avaan suun ja ilmakupla leijuu mun ohi. Mun jalat yrittää tavoitella maata, mutta sitä ei ole. On vaan samea, musta vesi.

Ja sitten Eemeli seisoo siinä mun vieressä ja auttaa mut pystyyn. Mun jalat osuu pohjaan niin, kuin niiden pitääkin siinä kohtaa rantaa. Mä yskin vettä ja vapisen. Eemeli kyselee että mitä tapahtui. Mä lähden kahlaamaan kohti rantaa, Eemeli seuraa perässä. Mä olin kuulemma yhtäkkiä hävinnyt pinnan alle. Olinko mä liukastunut? Mä juoksen saunaan ja istun lauteelle. Mittari näyttää että saunassa on 95 astetta, mutta mä tärisen edelleen kylmästä. Eemeli jää seisomaan saunan ovelle. Se kysyy pitäisikö sen hakea iskä. Mä kiellän sitä. Mitä tässä on kerrottavaa? Että mä, 14-vuotias, uimataitoinen meinasin hukkua rantaveteen. Eemeliä alkaa naurattaa. Se oli ollut niin pelästyneen näköinen. Mä en halunnut että se huolestuisi. Mä nauroin Eemelin mukana ja käskin sen heittää löylyä.

On vielä jotain mitä mä en aio kertoa kellekään koskaan. Muo pidettäis hulluna. Mä olen aivan varma, että joku tarttui mun nilkkaan. Mä tunsin käden. Mä voin vannoa, että mä tunsin kuinka sormet puristuivat mun nilkan ympärille. Ja se käsi kiskaisi mut sinne pinnan alle. Siellä veden alla mun kanssa oli joku muu.