Multimediaviesti Bennyltä Ellalle, keskiviikko 7.8

Multimediaviestin teksti:

Aattelin et saat ite nähä, kun susta ostokset ei ollu outoja.

Multimediaviestin video:

Benny seisoo keittiön oviaukossa ja kuvaa itseään. Hän nojaa ovenkarmiin. Taustalla oleva keittön on tyylikäs ja valkoinen.

Benny asui vanhempiensa kanssa rivitalossa. Niillä oli aina uskomattoman siistiä. Mietin pitkään että kuinka kukaan ehti niillä siivoamaan noin usein kun kummatkin, Bennyn isä ja äiti, tuntuivat olevan aina töissä. Myöhemmin selvisi että niillä käy siivooja. Olin siitä pitkään kateellinen.

Bennyn mustavalkoinen kissa Mölli notkuu tämän vasemmalla olkapäällä ja purisee tyytyväisenä. Benny oli kesällä kertonut että Möllin nimi oli alun perin Mörri, mutta että hän ei vielä osannut lausua R:ää saadessaan kissan ja kutsui kissaa Mölliksi. Sitten kaikki muutkin alkoivat kutsua sitä Mölliksi ja nimi vain jäi. Kissalla oli kuulemma tapana kiipeillä Bennyn olkapäillä kuin se olisi apina.

Benny: Heippa Ella. Tässä Mölli, josta mä puhuin. Mölli, sano Ellalle moi.

Mölli ei noteeraa kameraa. Benny kääntää kameran itsestään keittiöön. Hellalla kuplii pihvejä kermakastikkeessa. Uunissa paistuu jonkinlainen pata. Apupöydällä on sipsipusseja ja karkkia. Bennyn lähtiessä liikkeelle Mölli loikkaa pois sylistä.

Benny: Tää on jo kolmas ruoka tänään. Aamupalaks oli pekonia ja munia. Sit ne päätti et pidetään brunssi pari tuntii sen jälkeen. Ja nyt on lounas. Ja noi herkut tossa…

Benny zoomaa apupöydän sipseihin ja karkkiin.

Benny: Mä tiedän ettei tää olis mitenkään ihmeellistä jos mulla olis tulossa synttärit tai jotain, mutta mun synttärit on helmikuussa, eikä meille tietääkseni ole muutenkaan tulossa vieraita. Isä totes, kun mä kysyin siltä näist ostoksista, että se nyt vaan halus hemmotella perhettään, ja kai sitä saa välillä juhlia ilman syytäkin. Ja ei tää ole edes se oudoin asia…

Benny on puhuessaan kääntänyt kameran itseensä. Hän hymyilee puhuessaan kuin kertoakseen että asia on oikeastaan hänestä huvittava. Mutta hänen silmänsä ovat vakavat ja niiden väliin otsalle muodostuu välillä huoliryppy kun hän kurtistaa kulmiaan.

Benny antaa itsestään huolettoman kuvan. Hän on hauska ja helposti lähestyttävä. Mutta kun hänet oppii tuntemaan huomaa että huolettomuuden takana on jotain vakavaa ehkäpä jopa surullista. Benny on kai niin tottunut tulemaan itsekseen toimeen vanhempien kiireen takia että hän ottaa helposti kannettavakseen myös muiden ongelmia. Benny on niitä ihmisiä joille voi soittaa mihin aikaan tahansa ja mistä asiasta tahansa ja hän tekee parhaansa auttaakseen. 

Benny kääntää kännykän kameran kohti jääkaappia ja astuu nopeasti muutamat askeleet sen luo. Hän avaa jääkaapin oven.

Benny: … Vaan tää.

Jääkaappi on täynnä vakuumipakattua lihaa sekä kaupan paperiin käärittyjä paketteja. Jääkaapin ovessa on limsapullo ja litran maito, mutta muuten näkyvissä on vain erlaisia pihvejä ja leikkeleitä.

Benny: Mä kysyin että aikooko ne pitää grillibileet. Äiti jotenkin pysähtyi hetkeksi miettimään asiaan. Musta tuntuu että se oli jopa muutaman sekunnin yllättyneen oloinen kun se katseli jääkaapin sisältöä. Sit se hymyili itsekseen tai en mä tiedä kuulostaa hullulta, mutta musta tuntu että se hymyili niille lihoille. ”Ehkä” se vaan sano ja laitto jääkaapin oven kiinni. Ehkä? Ne ostaa parilla sadalla eurolla ruokaa ja ne ehkä pitää grillibileet.   

Bennyn puhe katkeaa kun olohuoneesta kuuluu rääkäisy. Äänessä on jotain karmivaa. Äänen lähde täytyy olla Mölli. Benny hätkähtää ja kääntyy lähteäkseen olohuoneeseen. Benny ei enään keskity kuvaamiseen ja kuvakulma muuttuu oudoksi kun hän laskee käden alas. Kuvassa näkyy enään Bennyn huosujen lahje sekä keittiön oviaukko. Kuva on väärinpäin. 

Benny lähtee kohti olohuonetta. Bennyn äiti tulee häntä vastaan eteiskäytävässä. Äiti on pukeutunut rennosti farkkuihin ja harmaaseen villapaitaan. 

Bennyn äiti ei mun mielestä näyttänyt sellaiselta kuin äidit näyttää. Se näytti enemmänkin mallilta jostain lehdestä, joita Ella luki. Mä olen varma että hän on kuin ne elokuvien naisnäyttelijät, jotka heräävät aamullakin raikkaina ja hehkeinä.

Benny: Mikä se oli. Sattuks Mölliin?

Äiti: Se vaan pelästy. Ihan kunnossa se on. Se ryntäs sohvan alle piiloon.

Kuvakulman takia Bennyn äidin pää rajautuu pois kuvasta. Hän kävelee Bennyn luo ja ohjaa tämän takaisin keittiöön.

Äiti: Ruoka on varmasti valmista. Autatko kattamaan pöydän.

Benny: Mut justhan me syötiin tunti sitte.

Äiti: Kasvavan pojan pitää syödä, ja minulla ainakin vatsa kurnii.

Benny pysähtyy keittiön ovelle. Äiti kulkee kameran ohi samalla kun Benny selkeästi muistaa että kamera kuvaa edelleen. Hän nostaa kännykän laittaakseen kuvauksen pois päältä. Viimeisenä kuvassa näkyy kun Bennyn äiti taputtaa poikaa olkapäälle. Kädessä on jotain kummallista. Kun kuvan pysäyttää, erottaa Bennyn äidin kynnet. Ne ovat terävät ja tummuneet.

Bennyltä sähköposti Ellalle, tiistai 6.8.2002

Benny <Ella88@gmail.com>   6. elokuuta 2002 08:21

Vast. ott.: Ella Benny@gmail.com 

Okei, mä luultavasti ansaitsin tämän. Yritin lohduttaa sua sillä, että sulla on vain huono omatunto ja siksi mielikuvitus laukkaa ja koit sen vesilätäkköepisodin niin kuin koit. 

Mä näin viime yönä painajaisen. En ole koskaan nähnyt niin todentuntuista unta, sellaista jossa voi tuntea hajut ja mautkin. Voin vaikka vannoa, että herätessäni luulin aika pitkään tulleeni hulluksi. Mä en nukkunut sen jälkeen silmäystäkään. Makasin valveilla ja pelkäsin. Pelkäsin sillä tavalla kuin joskus lapsena. 

Uni alkoi siitä, että mä heräsin. Havahduin ja nousin istumaan sängyssä. Katselin vähän aikaa pöllähtäneenä ympärilleni pimeässä. Sitten sytytin yövalon, se on sillä samalla seinällä kuin se hevosjuliste minkä sä näitkin; mun hoitohevonen, Kippari, jäystämässä heinää aitauksessa. Päätin hakea keittiöstä lasin vettä. 

Kävelin keittiöön mun huoneesta kajastavassa valossa. Otin hiljaa lasin astiakaapista ja valutin hanasta sen täyteen vettä. Meidän keittiöstä näkee suoraan olohuoneeseen, ja juodessani mun katse kiinnittyi huonekalujen luomiin hahmoihin ja varjoihin. Mä tiesin heti että jotakin oli pielessä. Ja sitten se, mitä mä olin luullut pimeässä nojatuoliksi, painui kohti maata ja ryömi hitaasti olohuoneen poikki. Seisoin siinä vesilasi kädessäni ja tuijotin. Vettä valui mun suun ohi yöpaidalle ja lattialle kun käännyin takaisin kohti huonettani ja sieltä kajastavaa valoa. Enää mua ei kiinnostanut pätkääkään pidinkö meteliä vai en. Mä juoksin.

Se matka keittiöstä mun huoneeseen tuntui kestävän ikuisuuden. Mutta kun mä sitten vihdoin pääsin perille, vesilasi putosi mun kädestä ja hajosi lattialle. Sängyn yläpuolelle kiinnitetty hevosjuliste ei ollut enää samanlainen kuin mun lähtiessä huoneesta. Kippari oli kuollut. Se makasi luonnottamassa asennossa, lyyhistyneenä verisellä nurmikolla. Raadeltuna. Siitä oli purtu irti palasia ja se näytti ihan helvetin kauhealta.

Mä tiedän että se oli unta, mutta mä en ole koskaan pelännyt niin paljon. Samanaikaisesti mä tiesin että niin ei voi tapahtua, ettei kukaan voi tappaa Kipparia (se kuoli pari vuotta sitten) ja ettei kukaan voi varsinkaan tappaa kuvaa kipparista. Vai voiko? Kenties se sama, joka ryömi pitkin säkkipimeän olohuoneen lattiaa juuri hetki sitten?

Mä lähdin juoksemaan isän ja äidin huoneeseen. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan, mutta voin sanoa rehellisesti että ei hävettänyt pätkääkään. Mä vain pelkäsin kuollakseni.

Lämäytin isän ja äidin huoneen oven auki ja näin ihmeekseni että huoneessa paloi valo. Ja silloin mut valtasi se sama tunne kuin olohuoneen pimeään tuijottaessa. Jotain oli pielessä.

Isä ja äiti istuivat sängyn reunalla vieretysten, selin muhun. Molemmat olivat jotenkin kummallisessa asennossa, kyyryssä. Niitä vastapäätä olevaan ikkunaan ja sen takana olevaan pimeään heijastui peilikuva makuuhuoneesta. Ja siinä peilikuvassa mun vanhemmilla oli suden kasvot ja kiiluvat, mustat silmät.

Mä heräsin siihen että yritin huutaa, mutta mun suusta kuului vain surkeaa vikinää. Mä nousin hervottomana, sytytin valot ja lukitsin mun huoneen oven. Ja sitten mä vain kuuntelin. Mä kuuntelin aamuun asti, sydän hakaten aivan hulluna. Enkä mä kuullut oman sydämeni lisäksi yhtään mitään.

Mä toivon tosiaan että se Nainen tulee kuntoon ja me voidaan unohtaa koko juttu. Mä en kestä enää yhtäkään tällaista yötä.

T: Benny

tekstiviesti Bennyltä Ellalle sunnuntai 4.8 2002

”Sähköt meni poikki kesken ihmissusileffan, luulin jo ihan takuulla kuulleeni ulvontaa. Kaikkea sitä mielikuvitus teettää. Heh.”

Ellan päiväkirja torstai 8.8.2002 aamupäivällä

Mä tein sen. Mä sain yhteyden siihen olioon. Eikä se ole mikä tahansa olio. Olio on oikeastaan aivan täysin väärä sana kuvaamaan sitä. Enkä mä pelkää sitä enää. Mä pelkään jotain ihan muuta.

Mä heräsin tänään myöhään, koska uskalsin nukahtaa vasta aamulla. Iskä ja Tanja oli lähteneet pihatöihin ja Eemeli katsoi puolinukuksissa Hollow Mania olohuoneessa. Mä yritin miettiä miten saisin puhuttua uudelleen sen jonkun kanssa, joka Tanjan ja veden kautta oli meidän keittiössä yöllä. Musta tuntui että mun on pakko tehdä se mahdollisimman pian. Mä olin keittämässä vettä aamuteetä varten, kun keksin miten tekisin sen.

Pääsin itse asiaan vasta illalla, kun Isä, Tanja ja Eemeli lähti katsomaan Harry Potteria leffaan. Mä sanoin et oon niin väsynyt etten jaksa lähteä mukaan.

Keitin kattilallisen vettä ja vein sen mun huoneeseen. Päätin kuvata koko jutun mun kännykkäkameralla, koska olin varma että multa jää jotain huomaamatta kun oon peloissani. Ja hyvä niin. Olen katsellut koko jutun ainakin kolme kertaa, todistanut itselleni että se tapahtui ihan oikeasti.

Mä laskin kattilan kirjoituspöydälle pannunaluselle ja istuin sängylle sen viereen. Höyry kohosi kattilasta ja mä melkein sanoin ääneen että tule nyt, tule. Eikä mitään tapahtunut. Ei yhtään mitään. Vesihöyrypilvi alkoi vähitellen kutistua. Mä olin jo nousemassa viedäkseni kattilan takaisin keittiöön kun ne kasvot ilmestyi siihen. Ensin vain silmät, jotka räpsyivät, sitten nenä, otsa ja lopulta suu. Siinä mun edessäni, vesihöyryssä,oli pojan kasvot. Se tuntuu uskomattomalta, mutta mä tunsin pelon lisäksiihan järjetöntä riemua siitä, että se poika oli siinä, mä olin onnistunut saamaan yhteyden.Se katsoi mua ja näytti säikähtäneeltä. Kun se avasi suunsa puhuakseen, kuului vain kohinaa, sitä samaa mikä täyttää korvat kun painaa päänsä vedenpinnan alle. Kasvot vesihöyryssä menivät huolestuneeseen ryppyyn kun poika jatkoi puhumista. Mä sanoin etten ymmärrä mitä se yrittää kertoa.

Mä en osaa itsekään kuvailla sitä, mutta kohinasta alkoi vähitellen muodostua sanoja, niin kuin joku olisi pelkällä hengityksellään muodostanut äänteitä.

”Älä pelkää, Ella.” poika sanoi. ”Varoita muita, sinun täytyy kertoa.”

Mä vain tuijotin niitä kasvoja, samanikäisiä kasvoja kuin omani, leijumassa ilmassa mun edessä. Pojan sanojen kohina täytti mun pään ja koko huoneen.

”Varoita muita! Sinä et ole ainut kenelle se tapahtuu.”

”Mitä…mitä tapahtuu?” pakotin itseni kysymään sen, vaikka sanat juuttuivat kurkkuun.

”Ella, varoita niitä. Älä mene veteen. On paljon muitakin kuin minä. Ne haluavat sinut mukaansa.”

”Mä en ymmärrä.”

”Sano Bennylle että sudet veivät kissan!”

Sitten kasvot katosivat ja vesihöyry lakkasi kohoamasta kattilasta.

Mä yritin saada Bennyn kiinni, mutta se ei vastaa puhelimeen, eikä se ole chatissakään aktiivisena. Mitä mä nyt teen?