Bennyn kirjelappu 4.8.2002

"Ella. Kiitti mukavasta viikosta. Tuntuu jotenkin kummalta lähteä kotiin. Olis kiva jos oltais yhteyksissä, että tietäis vähän mitä sulle kuuluu. Ja tietty Eemelille kans. Mä laitan niitä kuvaamiani juttuja tulee kun pääsen perille. Sä voit luottaa siihen että mä pidän suuni kiinni. Ja Maja kans. Benny"

Ellan päiväkirja sunnuntai 4.8.2002

Mä tiedän että mun ei pitäisi kirjoittaa tätä ylös. Tanja saattaa joku kerta keksiä että hyvän äitipuolen rooliin kuuluu lukea toisten päiväkirjaa. Lisäksi me luvattiin toisillemme ettei me koskaan puhuta siitä. Mutta mun on pakko saada tää ulos. Jos mä en kirjoita sitä tähän niin mun pää hajoaa.

Jos Maja ei vaan olisi ollut niin ärsyttävä. Kaikki mitä sen suusta tulee ulos ketuttaa muo. Se on olevinaan stadilainen, vaikka se vaan asuu Hesan lähellä. Mut tää oli niin just Majaa, kun se alko haukkua isän leirintäaluetta. Mun olis pitänyt vaan olla hiljaa. Miksi mä en osaa vaan niellä niitä sen juttuja. Mut musta tuntu, että Eero oli siinä kuin johdatettuna. Mä ajattelin vaan pelotella Majaa. En mä edes uskonut että se suostuis sinne metsään rämpimään. Jos mä vaan olisin pitänyt sen suuni kiinni.

Me mentiin sinne Mustankorventalolle. Olin mä käynnyt siellä kavereiden kanssa ennenkin hiippailemassa, mutta en mä usko, että kukaan oikeesti on mennyt sinne sisälle. Se vanha mummo on siellä heti huutamassa portailla, jos joku edes näyttäytyy pihalla. Mut nyt missään ei ollut ketään. Mä toivoin kokoajan, et se ilmestyis ovelle ja me voitais juosta karkuun. Mutta se talo vaan seisoi siinä ikkunat pimeinä.

Musta tuntuu, että mun päässä menee ihan sumeeks, kun Benny lähtee kohti taloa. Mä muistan et mä tunsin sykkeen mun korvissa, ja naurettavinta on, et mä muistan olleeni ilonen, että kerrankin Majalla ei ollut mitään ikävää sanottavaa.

Siellä oli kellari, niin kuin siinä Eero-jutussa sanotaan. Se talo oli niin hiljainen, liikkumaton, pölyinen. Mä ajattelin, että ehkä se on kuollut. Me hiippailaan alakerrassa ja sen muumioitunut ruumis makaa yläkerrassa sängyllä. Benny suuntas suoraan sinne alas kellariin ja me muut mentiin perässä. Ja sitten se nainen vaan oli siinä, ylhäällä portaiden päässä. Meidän olisi pitänyt kuulla sen tulevan. Siellä oli niin hiljaista, että meidän olisi pitänyt kuulla lattian narina. Mutta ensin se portaikko oli tyhjä ja sitten siinä seisoi se nainen. Mä en muista muuta kuin mustan hahmon ja mutinan. Se heitti jotain meidän päälle. Jotain haisevaa. Sitä meni mun hiuksiin ja musta ne haisee edelleen, vaikka mä oon pessyt ne.

Maja alkoi huutaa. Ja Benny tarttui muo kädestä. Se lähti rynnimään portaita ylös. Mä kai vaan menin perässä. Ja sitten se mummo olikin siellä alhaalla. Se oli semmoinen mytty. Eemeli seisoi siinä sen vieressä ja vaan tuijotti. Se mummo oli niin pieni siinä maassa.  Maja alkoi töniä Eemeliä eteenpäin ja mä aloin juosta. Mä juoksin ulos siitä talosta ja metsään. Mä pysähdyin vasta kun kuulin Eemelin huutavan muo.

Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Me oltiin tunkeuduttu sen naisen kotiin ja se kaatu ne portaat. Se oli mun syy. Jos mä vaan en olis sanonut mitään siitä talosta niin me ei koskaan oltais menty sinne. Benny soitti hätänumeroon. Se sano, että me oltiin kuultu huutoa talosta, mutta ei uskalleta mennä sinne. Ne lähetti ambulanssin. Kun me nähtiin sen valot niin me hiippailtiin lähemmäs katsomaan. Ne kanto sen mummon sieltä paareilla pois ja lähti ajamaan pillit soiden pois. Se mummo oli ihan liikkumaton. Maja oli sitä mieltä, et jos se ois kuollut niin ne ei ois laittanut sireenejä. Mut ainoo mitä mä mietin on, et mitä jos sille kävi tosi huonosti. Mitä jos me tapettiin se?

Lehtileike 4.8.2002

Lehtiartikkeli löytynyt Ellan päiväkirjan välistä

Litteroitu video lauantai 3.8.2002

Benny, Ella, Maja ja minä rämmimme tiheässä metsikössä. On myöhäinen iltapäivä, olemme tehneet matkaa jo kauan.

Kuva alkaa heiluvista oksista kun me kävelemme. Ella edessä näyttäen tietä, Maja heti tämän takana. Benny ja siten siis kamera pysähtyvät. Kamera zoomaa puiden lomitse taloon.

Benny: Tuolla! Se on tuolla.

Talo on vähän niin kuin metsän laidassa seissyt Eero;ränsistynyt, ajan patinoima, epäsiisti. Kun sitä katsoo, tuntuu kuin se tuijottaisi takaisin. Talossa on kaksi kerrosta. Ikkunat ovat pimeät, pääkallon tyhjät silmät. Talon takana metsä on vihreämpää, maasto ihan erilaista, kostean näköistä. Siellä on selvästi suo.

Benny: Karmean näköinen mörskä.

Maja: Mutta se kuitenkin on olemassa. Mä olin varma että Ella puhui omiaan.

Videolla siihen ei kiinnitä huomiota, mutta muistan selvästi miten luonnottoman hiljaista oli.

Ella: No, Maja, meet sä vai et?

Maja: Mä en yksin mene mihinkään.

Benny: Ai et? Eikö me tultu tänne sitä varten?

Maja:Mä sanoin että mä haluan nähdä tämän paikan, that’s all. Eikä mulla ole mitään intressiä jäädä ton röttelön alle kun se kaatuu.

Benny puhahtaa: Ei se mihinkään kaadu. Eihän se ole edes yhtään vinksallaan. Se on vaan….vanha.

Olen leikkinyt metsässä koko lapsuuteni, eikä metsä ole koskaan ollut niin äänetön kuin se oli silloin. En ymmärtänyt sitä sillä hetkellä, mutta suuri osa levottomuudestani johtui juuri siitä luonnottomasta hiljaisuudesta. En kestänyt sitä. Halusin jonkun lätisevän koko ajan.

Eemeli: No, eiköhän lähetä takas.

Äänessäni on varovaista toiveikkuutta. Otan muutaman askelen siihen suuntaan josta olemme tulossa, ihan kuin yrittäisin hetkellisesti johtaa sakkia.

Maja: Tämä on kyllä hauskempaa kuin elokuvan katsominen.

Ella katsoo Majaa hämmästyneenä. Majalla ei ollut tapana sanoa ääneen positiivisia juttuja, varsinkaan Ellan ehdottamia.

Maja: Mä tiedän. Mennään kaikki yhdessä.

Seisomme kaikki aloillamme. Ella on selvästi mielissään siitä, että Maja viihtyy. Minä vilkaisen Bennyä, joka ottaa ensimmäisenä askeleita kohti taloa.

Eemeli: Hei, mihin sä meet?

Maja ja Ella lähtevät Bennyn perässä. Minä tulen viimeisenä, koikkelehdin säikkynä ja kompuroin kantoon.

Talon kuisti on pieni ja siinä on kaksi porrasta, jotka johtavat ovelle. Benny tarttuu ovenkahvaan. Muistan miten mielessäni oli selkeä oletus siitä, että oven on pakko olla lukossa. Tai ehkä se oli enemmänkin toive: jos ovi on lukossa, reissu päättyy tähän ja me palataan samaa reittiä takaisin.

Kahva painuu alas ja Benny säpsähtää lukon naksahdusta oven avautuessa. Se päästää pitkän, valittavan narinan. Maja naurahtaa hysteerisesti.

Sisältä kulkeutuu viileä, ummehtunut ilmavirta.

Katsomme tiheään hämärään ja kestää kauan, ennen kuin Maja erottaa alaspäin vievät portaat, joiden päätä ei näy.

Maja: Kellarin portaat. Ne on heti tossa.

Ellä sähisee Majaa olemaan hiljempaa, vaikka Maja vain kuiskaa.

Sitten Benny astuu kynnyksen yli.

Eemeli: Benny hei!

Äänestäni kuuluu että olen ihan valmis juoksemaan viivana takaisin leirintäalueelle ja jättämään muut, riippumatta siitä kuinka paljon sanomista siitä tulee jälkeenpäin.

Benny vaihtaa kännykkäkameran yökuvaukselle. Mustuudesta erottuvat nyt selvästi pitkät, jyrkät, alaspäin vievät portaat ja niiden päässä oleva musta oviaukko. Sellainen näkymä, jota kukaan täysijärkinen ei lähestyisi.

Ella: Pitäsköhänkuitenki…

Maja: Mitä?

Ella: Voidaanks me noin vaa mennä sisään?

Sitten tulee taas se hiljaisuus, pirun luonnoton joka puolella vellova hiljaisuus.

Benny kuiskaa: Eihän me mitään tehä, katotaan vaan.

Hän lähtee laskeutumaan hitaasti portaita ja me tulemme perässä. Yritän olla kompuroimatta kun kiristän vauhtia ja tartun vaistomaisesti Ellaa kädestä. En enää mieti onko se noloa, haluan vain tietää varmasti etten yhtäkkiä huomaa olevani yksin siellä pimeässä.

Benny:Sairaan karmivaa. Se Eero-stoori toimii tosi hyvin täs ympäristös.

Eemeli: Ei se oo mikää stoori.

Benny:En mäkään usko et se iha täysin keksitty on. Siinä on vaan osunu kummallisii sattumii yhteen ja niist on muodostunu tollanen urbaanilegenda.

Eemeli: Koira mikros on urbaanilegenda. Jos me voidaan nähä edelleen se ihmine joka tääl kävi, ni sit se on jotain muuta.

Benny: Sä taidat kattoo aika paljo leffoja?

Eemeli:Joo. Kui?

Yläpuolelta kuuluva terävä kolahdus ja kamera heilahtaa säikähdyksestä Bennyn käsissä. Hän sohii sen kanssa äänen suuntaan, kohti matalaa kattoa.

Sitten Benny jatkaa rivakasti matkaa ja me seuraamme perässä. Kellarin oviaukon luona on aivan pilkkopimeää. Muistan miten ainoastaan Bennyn puhelimen näytöstä hehkui kalpeaa valoa.

Maja: Missä sitä multaa on?

Ella: En mä tiiä, maassa varmaa.

Benny kyykistyy, kauhaisee maasta, mustuuden keskeltä jotakin ja näyttää sitä kameralle.

Benny: Joo, multaa se on.

Bennyn suoristautessa näin noidan ensimmäisen kerran. Se seisoi oviaukossa, ihan siinä meidän lähellä. Tumma, käppyräinen hahmo sen kaiken pimeyden keskellä. En ollut koskaan huutanut niin kovaa, en edes silloin kun mursin ranteeni rullaluistellessa ja melkein pyörryin kivusta. Benny, Maja ja Ella seisovat lamaantuneina ja tuijottavat hahmoa. Se alkaa mutista inhottavalla, narisevalla äänellä, sähisee vihaisia sanoja joista on mahdotonta saada selvää. Noita heilauttaa kättään. Minun, Bennyn, Ellan ja Majan päälle roiskahtaa jotakin limaista ja kylmää. Sitten Maja kirkaisee ja kamera alkaa heilua puolelta toiselle kun Benny panikoi täydellisesti. Kuvasta näkee kuinka Benny lähtee vauhkona juoksemaan kohti portaita. Majan äänen kirkuessa hysteerisesti Benny törmää täydellä voimalla naiseen, ja kun videota menee kuva kerrallaan eteenpäin niin viimeisestä selkeästä kohdasta erottaa noidan rumasti irvistävät kasvot.