Videolitterointi, lauantai 23.11.2002

Kuvasa näkyy hautausmaa. Marraskuun ilta-aurinko valaisee hautakivia vastavaloon, luoden niihin kultaisen hehkun. Maa on huurteessa ja valkoiseksi varjäytyneen pensaan oksat kaartuvat kohti maata. Oksien kärjet ovat jäätyneet kiinni pieneen lammikkoon. Käännän kameraa ja kuvaan tulee Ella, joka nojaa päätään Bennyn olkapäähän. Benny silittää ajatuksissaan Ellan hiuksia. He seuraavat kuvan ulkopuolisia tapahtumia. Kamera heilahtaa, koska Maja tönäisee minua olkapäähän. Käännyn hänen puoleensa.

Maja on leikannut vaaleat hiuksensa lyhyemmiksi, polkaksi. Se sopi minusta hänelle. Hän näytti vähän kaksikymmentäluvun filmitähdeltä, niin kuin niissä Chaplinelokuvissa, joita olin viimeaikana katsonut.

Maja (kuiskaa): Onko sinun ihan pakko kuvata? Se ei kuulu tähän hetkeen.

Eemeli(kuiskaa): Mä haluan tän talteen.

Maja kohauttaa ja kääntää katseensa pois kamerasta. Seuraan hänen katsettaan ja kuva kääntyy. Siihen ilmestyy uutuutta hohkaava, harmaa hautakivi ja Eero, joka on kumartuneena asettamaan havupuista kranssia haudalle. Hän asettelee rauhallisesti ja huolellisesti kranssin punaisen rusetin niin että se on siististi kranssin keskellä. Eero nousee ja astuu askeleen taaksepäin. Zoomaan kauemmas ja kuvaan mahtuu Eeron vierellä, pyörätuolissa istuva Hilla. Eero seisahtaa Hillan viereen. Me kaikki seisomme hiljaa ja katsomme hautaa. Ella kävelee paikalle ja laskee haudalle valkoisen kynttilän. Zoomaan hautakiveen. Kiveen on kaiverrettu Kerkon nimi ja päivämäärät.

Hilla: Non nih. Eiköhän me lähdetä tästä nyt lämmittelemään. Eero on kattanut meille pöytään oikein korvapuusteja, joita tossa eilen leivottiin.

Zoomaan auki. Eero ottaa kiinni Hillan pyörätuolin kahvoista ja alkaa työntää Hillaa hautausmaan tietä pitkin kohti parkkipaikkaa. Hilla hymyilee ja taputtaa Eeron kättä. Benny ja Ella kävelevät käsikkäin heidän takanaan.

Maja: Tule jo. Ethän sä halua antaa Hillan odottaa. Ties vaikka se suuttuis.

Maja ilmestyy hymyillen kuvaan. Kuva katkeaa.

Ellan päiväkirja, sunnuntai 11.8.2002

Kun ojensin sammalen Hillalle, oli tullut hiljaista. Benny, Eemeli ja Ella eivät enää nauraneet. Me seisoimme kaikki katsomassa, kuinka Hilla käveli vaivalloisesti, seinästä tukea ottaen takaisin kohti takkaa. Hän pysähtyi paukkuvan tulen eteen ja sulki silmänsä. Sitten Hilla supatti hiljaa:

”Palakaa pois pahat sanat

suuret voimat pelon mahdista

Jätä meidät

unohda meidät

Kuule kuinka oli ennen!”

Sitten hän ojensi kätensä ja heitti sammalen tuleen. Kuului vaimea rätinä kun märkä sammal putosi liekkeihin. Sitten takasta syöksyi huoneeseen voimakas tuuli. Se tarttui ensin Hillan mekkoon ja villatakkiin, harmaisiin hiuksiin, liehutti niitä kuin hän olisi seisonut myrskyävän meren äärellä. Tuuli voimistui ja minä käänsin katseeni Eemeliin. Vaatteet liehuivat hänen laihan vartalonsa ympärillä kun astuin lähemmäs. Samassa tunsin kuinka Benny kietoi käden olkapäideni ympärille. Maja asettui Eemelin ja Bennyn väliin, ja me muodostimme tiiviin piirin. Pidimme tiukasti kiinni toisistamme tuulen yltyessä ja viuhuessa ympärillämme. Tuulen ylitse kuulin Hillan toistavan aikaisemmin lausumat sanansa, huutavan edelleen myrskyksi vomistuvaa tuulta vastaan.

Ja sitten tuli tyyntä. Kuin joku olisi vääntänyt katkaisimesta, sammuttanut tuulen. Me seisoimme edelleen kiinni toisissamme. Aloimme varovasti nostaa päätämme, vilkuilla ensin toisiamme ja sitten ympärillemme.

Takkatuli oli hiipumassa. Se sammui vähitellen ja siitä alkoi kohota ohutta savua. Hilla ojensi kätensä keskelle savupilveä. Näytti siltä kuin hän olisi kahminut sitä käsiinsä, toi sitten kämmenet kuperana ja yhteen liitettynä suulleen ja puhasi.

Hillan henkäyksen mukana savusta muodostunut juova lähti kieppumaan meitä kohti. Se oli kuin ojennettu käsi, joka tanssi ilmassa ja tavoitti lopulta piirin jossa seisoimme edelleen. Savu kerääntyi ensin pieneksi pilveksi ja hajosi sitten neljään osaan, joista yksi jäi Bennyn, yksi Majan, yksi minun ja yksi Eemelin pään yläpuolelle leijumaan.

-Benny! Eemeli sihahti kiivaasti.

Käännyimme kaikki katsomaan Bennyn yläpuolelle kerääntynyt savua. Se alkoi elää, muovautua. Ja äkkiä savussa leijuivat suden irvistävät kasvot. Sydämeni jysähti pelosta ja huuto oli juuri purkautumassa huuliltani kun susi alkoi himmetä. Se haaleni haalenemistaan ja katosi lopulta kokonaan.

-Maja! Eeemeli henkäisi, ja me katselimme kuinka Majan yläpuolella leijuva savu muodosti liskon ja kuinka se hitaasi hävisi ilmaan.

Sitten Eemeli, Benny ja Maja kavahtivat kauemmas minusta. Katsoin vaistomaisesti ylöspäin ja näin Kerkon hymyilevien kasvojen muodostuvan hitaasti yläpuolelleni.

-Kerkko! minä henkäisin ja nostin käteni koskettaakseni hänen kasvojaan. Kerkko katsoi minuun ja hymyili, ja sitten hänen kasvonsa olivat poissa.

-Hyvästi, Kerkko. kuulin Hillan sanovan hiljaa. Käänsin katseeni hänen suuntaansa, ja näin Hillan seisovan takan ääressä, meihin päin kääntyneenä, silmät täynnä kyyneliä.

Sitten savupilvi Eemelin yläpuolella alkoi muuttua. Se muovautui hahmoksi, joka muutti jatkuvasti muotoaan, kuin sarjaksi varjokuvia jotka kaikki olivat uhkaavia, mutta joista yksikään ei pysynyt tarpeeksi kauan jotta olisin voinut nimetä sen. Ja sitten alati muotoutuva savuhahmokin oli poissa.

Havahduin kun Maja purskahti itkuun. Kun käänsin katseeni hänen suuntaansa ja näin jotakin, mistä en olisi ikinä uskonut iloitsevani: Majan pitkät vaaleat hiukset, suuret silmät, kauniin ihon ja suorat valkoiset hampaat. Hänen kasvonsa vääristyivät itkusta. Maja peitti ensin kasvot käsillään, pehmeän ihon peittämillä ihmiskäsillään ja levitti ne sitten halatakseen meitä kaikkia yhtä aikaa.–Kiitos. Maja sanoi nyyhkytysten lomasta. -Kiitos.

En tiedä itkimmekö me kaikki, vai tarttuivatko Majan kyyneleet kasvoillemme hänen halatessaan meitä. Me seisoimme yhtenä mylläkkänä ja rutistimme toisiamme.

-Oottakaa hetki! Benny sanoi ja juoksi ikkunalle. Hän veti verhot syrjään ja me näimme pihan. Kuun valossa kylpevän, syksyisen pihan, jolla ei seisonut yhtäkään sutta.– Eikä kukaan hengitä enää Eemelin niskaan! Benny huudahti riemusta ja kahmaisi meidät takaisin syliinsä.

Maja kiljaisi, ja Eemeli sanoi nauraen:

-Muhun sattuu. Sä halaat niin kovasti että sattuu!

Kun lopulta päästimme toisistamme irti, näimme Eeron seisomassa Hillan vierellä. Hilla tukeutui Eeroon, pienenä ja käppyräisenä ja Eeron suupieli näytti kohonneen hymyyn. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen hymyilevän.

-Toimihan se. Hilla kuiskasi. – Toimi oikein hyvin.

Hilla oli kovin heikko. Me soitimme ambulanssin, mutta tällä kertaa odotimme kaikki sen tuloa. Me autoimme hänet tuoliin ja peittelimme hänet viltillä. Hilla ei jaksanut puhua kovin paljon, mutta hän piti koko ajan Eeroa kädestä. Kun ambulanssimiehet tulivat ja nostivat Hillan paareilla autoon, Eero lähti heidän mukaansa. Minä, Eemeli, Benny ja Maja seisoimme katsomassa, kun ambulanssi ajoi pois. Oli hiljaista ja pimeää, mutta ilma oli leuto. Minä katselin Majaa, jonka päällä oli vain likaisia vaatteenriekaleita, Eemeliä jonka silmät olivat väsyneet, mutta helpottuneet ja Bennyä, joka katsoi minua. Hänen silmänsä olivat tummat, melkein hiilenmustat kuun valossa, kun hän käänsi katseensa hämillään pois. Minä astuin lähemmäs ja tartuin Bennyä kädestä.

Puristin sitä tiukasti, ja Benny puristi takaisin.

Ellan päiväkirja, sunnuntaina 11.8.2002

(Alkuperäisestä dokumentista puuttuu päivämäärä, tapahtumat sijoittuvat sunnuntaille.)

Juoksin suolle. Eero jäi jonnekin taakseni. Kuulin Eemelin ja Bennyn äänet. Meinasin pysähtyä ja kääntyä. Käskeä heidät sisälle, mutta tiesin että minun pitää jatkaa. Minun pitää päästä suolle, saada käsiini sammal.

Ensimmäisenä tunsin kosteuden. Kenkäni painui syvemmälle maahan kuin aikaisemmin. Vettä tiivistyi sen ympärille. Hilla oli kuvaillut minkälaista sammalta hän tarvitsi ja mistä sitä suunnilleen löytäisin, joten suunnistin ohjeiden mukaisesti kohti suon keskustaa. Hilla oli vakuuttanut että mikäli pysyn tallatulla polulla, minulla ei ole vaaraa joutua suon silmään.

Näin litteä kiven, jota Hilla oli kuvaillut. Hymyilin, olin päässyt tänne asti. Samantien hahmotin silmäkulmastani alhaalla maan tasossa liikettä. Katsoin alas vain huomatakseni että suolammikosta oli kurottunut vetinen käsi, joka tavoitti nilkkani. Ote oli tiukka ja vaikka yritin riuhtomalla päästä irti, niljakas käsi puristi jalkaani hievahtamatta. Yhdellä voimakkaalla kiskaisulla minut vedettiin suohon. Minun täytyi huutaa, en muista kuulleeni ääntäni, mutta vajotessani mustaan veteen sain suuni täyteen multaista vettä. Tein viimeisen yritykseni riuhtaista itseni irti. Polkaisin käsivartta joka veti minua alaspäin ja työnsin sameaa liejuista vettä käsilläni. Ote höltyi hieman ja sain kasvoni veden pinnalle. Pärskin suovettä pois suustani ja haukoin happea.  Yritin kiskoa itseäni kohti kuivaa maata. Tunsin kuinka ote tiukkeni uudestaan ja minut vedettiin takaisin pinnan alle mustuuteen.

Suolampi oli syvä. Minua kiskottiin aina vain alaspäin. Vesi oli sameaa ja pimeys hyökyi ylleni. Yritin rimpuilla vapaaksi, mutta ote ei enää antanut periksi. Tunsin että keuhkoissani oli enää ripaus happea jäljellä. Tähänkö se loppuu? En ollut tarpeeksi varovainen, petin muut, jätin heidät vaaraan, muistan ajatusten kieppuneen päässäni, kun ote jalastani irtosi. Jokin tai jotkin liikkuivat allani, saivat veden pyörteilemään. Näytti kuin ne kamppailisivat. Lähdin uimaan viimeisillä voimillani ylöspäin. Sitten toinen niistä katosi ja jäljelle jäänyt lähti uimaan luokseni. Yritin potkia rajusti tulijaa, mutta se vain sujahti jalkojeni ohi tai ehkäpä läpi. Hahmo tuli rinnalleni ja samassa minut valtasi rauha. Kerkko, se oli Kerkko.

Kerkko nosti kätensä kasvoilleni ja painoi huulensa huulilleni.    Veden sijaan suuhuni tuli hengitettävää ilmaa, happea. Vedin keuhkoni täyteen. Samalla saatoin vain keskittyä Kerkon pitkiin viileisiin sormiin poskillani ja hänen pehmeisiin huuliinsa. Vastasin suudelmaan ja vesi katosi ympäriltäni.

Seisoin Mustankorventalon olohuoneessa. Mutta huone ei ollut se pölyinen, kulunut huone josta olin lähtenyt. Takassa paloi tuli ja nojatuolin kangas oli ehjä ja kirkas. Kuulin takaani nyyhkäyksen ja käännyin katsomaan. Sohvan takana nurkassa istui ehkä kymmenenvuotias tyttö. Hänen kasvonsa olivat kyynelten raidoittamat ja hänen kätensä tärisivät. Samassa kauempaa talosta kuului karjaisu ja tyttö vetäisi päänsä takaisin sohvan taakse. Tiesin että hänen pitäisi olla hiljaa ja painoin sormeni huulilleni. Tyttö peruutti kauemmas sohvan taakse. Olohuoneen ovi paiskautui auki. Edessäni seisoi suurikokoinen mies ja alkoholin haju löyhkäsi nenääni miehen horjuessa luokseni. Hän huusi minulle, haukkui ja kirosi. Kysyi Hillaa. Sanoin etten tiennyt missä hän on. Mies sanoi minun valehtelevan ja samassa suuri kämmen iski kasvoihin. Peräännyin, mutta kielsin edelleen tietäväni Hillan olinpaikkaa. Sanoin ettei tämä varmasti tahallaan ollut polttanut ruokaa pohjaan, hella oli ollut liian kuuma. Mies löi minua uudelleen. Suojasin pääni iskuilta.

Lyönnit lakkasivat ja nostin katseeni. Istuin pienessä makuukammarissa sängynreunalla. Sama tyttö, Hilla, makasi sängyssä. Huonetta valaisi vain yksi öljylamppu, mutta sen valossa saatoin nähdä, että tytön kasvot olivat ruhjeilla. Tyttö makasi hiljaa tuijottaen vastapäistä seinää. Silitin hänen hiuksiaan. - Käy kultaisna käkenä, Hopiaisna kyyhkyläisnä, Kätke kynnet karvoihisi, Hampaat ikenihisi. Kuiskaan, ja Hilla sulkee hetkeksi silmänsä. Hän avaa ne ja katsoo minuun. -Kerkko? hänen äänensä on käheä ja tukkoinen itkusta. - Kerkko, mennäänkö me yhdessä sinne metsään asumaan? Silitän Hillan hiuksia ja kerron kuinka me rakennamme metsään piilopirtin, josta kukaan meitä ei löydä. Ja teemme itsellemme kasvimaan, jossa kesäisin kasvaa makeita mansikoita. Hilla sulkee silmänsä. Istun vuoteen vierellä kunnes hän nukahtaa. Öljylamppu himmenee, huoneeseen tulee pimeää.

Juoksen pihan poikki. On syksy ja maa on kuurassa ensimmäisen hallan jäljiltä. Minulla ei ole kenkiä, en ehtinyt laittaa niitä jalkaani. Raskaat miehen askeleet kaikuvat takanani. Mies käskee minua pysähtymään, sanoo että nyt saisin opetuksen, jota en unohda. Tiedän että hänellä on kädessään keppi ja tiedän mitä hän aikoo sillä tehdä. Minä en aio pysähtyä. Tiedän olevani nopeampi. Kun hän kyllästyisi ja palaisi sisään voisin odotella metsässä kunnes mies sammuu. Aamulla hän ei kuitenkaan muista mitään. Olin vajonnut ajatuksiini, en kiinnittänyt huomiota polkuun. Jalkani sotkeutuu juurakkoon ja kompastun. Yritän hapuilla tukea, mutta paiskaudun suolammikkoon. Mies saa minut kiinni. Hän jää virnuilemaan lammen reunalle. Nousen seisomaan, vettä on polviini asti. Lähden kahlaamaan poispäin. Pyrin toiselle reunalle. Harppaan keskellä olevalle mättäälle ja otan vauhtia päästäkseni seuraavalle. Vauhtini ei riitä ja päädyn takaisin veteen. Otan askeleen kohti mätästä, mutta jalkani eivät irtoa mudasta. Jokin vetää minua alaspäin. Kauhu jännittää lihakseni ja riuhdon itseäni irti, mutta uppoan vain syvemmälle. Käännyn anomaan apua. Mies katsoo minua lammikon reunalta. Hänen silmänsä punoittavat ja harittava kun hän yrittää kohdistaa katseensa minuun. Hän pudottaa kepin maahan. Kurotan käteni häntä kohti, jotta hän auttaisi minut ylös. Mies katsoo minua hetken. Sitten hän kohauttaa harteitaan, kääntyy ja kävelee pois. Vesi on jo rintaani asti, liu'un syvemmälle ja syvemmälle. - Isä! Huudan. Isä! Mutta mies kävelee pois.

Olen Mustankorventalon kellarissa. Katson huonetta ylhäältäpäin, katonrajasta. Multalattialla istuu Hilla. Hän on hieman vanhempi kuin äsken. Hän on piirtänyt multaan kuvioita. Suuri, vanha kirja on avoinna hänen edessään ja hän kääntää välillä katseensa siihen. Hilla mutisee sanoja. En saa selvää mitä hän sanoo. Hilla on kaivanut kuvioiden keskelle kuopan, johon hän työntää puukepeistä rakennetun nuken. Hän hautaa nuken multaan mutisten epäselviä sanoja. Minun on vaikea hengittää. Huone on täynnä mustaa ilmaa. Se kieppuu ympärilläni, Hillan ympärillä. Se kietoutuu tytön harteille ja peittää tämän näkyvistä. Vihaa. Se on puhdasta vihaa.

Avasin silmäni. Kerkko irrottautui suudelmasta. Vielä hetken hän katsoi minua silmiin. Hänen siniset silmänsä olivat lempeät. Äsken tuntemani kauhu ja suru katosivat. Hetken kaikki oli hyvin. Vesi ympärillämme oli pehmeää, se kannatteli meitä. Halusin olla siinä ikuisesti. Vain me kaksi ja hiljaisuus ympärillämme. Kerkko hymyili ja vastasin hänen hymyynsä. Samalla Kerkko irrotti otteensa kasvoistani ja laski kädet lanteilleni. Hän keräsi voimansa ja työnsi minut ylöspäin. Yritin takertua Kerkkoon. En halunnut mennä. Halusin olla tässä, hänen luonaan. Eikä kumpikaan meistä olisi ollut enää yksin. Mutta Kerkko puisti päätään. Hymyili. Ja minä päästin irti. Liu'uin kohti pintaa, vielä hetken näin Kerkon kasvot ennen kuin ne liukenivat osaksi vettä. Keuhkoni muistuttivat minua olemassa olostaan ja aloin ponnistella ylöspäin.

Ilma tuntui lämpimältä ja raikkaalta kun sain kasvoni ylös vedestä. Vedin happea ja kiskon itseni rannalle. Äänet ympärilläni olivat sumeita. Näin Eeron, joka suuren kuusen luona huitoi susia kauemmas. Talon portailla Benny yrtti häiritä niitä heittelemällä kaikkea mitä käteensä sai. Minun oli täytynyt olla veden alla vain muutama sekunti.

Sammalta, ajattelin. Minun täytyy saada käsiini sammalta. Nousin ylös ja juoksin kiven luo. Siinä näkyi vielä selkeästi mistä Hilla oli ottanut aiemmin. Kiskoin kourallisen irti ja käännyin talolle.

Nähdessään minun tulevan Eero liikkui susia kohti yrittäen kiinnittää näiden huomion ja saadakseen minulle tilaa juosta ohi. Pääsin puoleen väliin pihaa ja Eerokin peruutti kohti taloa kun yksi susista irtautui hänen kimpustaan ja suuntasi minua kohti. Hetken katsoin suurta harmaata petoa suoraan sen keltaisiin silmiin. Yritin kiristää vauhtia, mutta tiesin, etten olisi tarpeeksi nopea.

Samassa ohitseni vilahti jotain tummaa. Käännyin katsomaan ja näin kuinka Maja syöksyi kohti sutta liskonomaisesti neljällä jalalla juosten. Hän törmäsi suteen vauhdilla ja ne kierivät myttynä kauemmas minusta. Pysyttämättä vauhtia Maja irrottautui sudesta ja kieri kauemmas siitä. Susi pyörähti vielä oman vauhtinsa saattamana kerran ympäri ja jäi sekavana maahan makaamaan. Se pyrki huterin jaloin takaisin ylös. Olin jäänyt paikoilleni tuijottamaan tilannetta. Maja käänsi katseensa minuun. - Juokse! Sisälle! Hän huusi ja otti uudestaan vauhtia. Susi oli juuri saanut itsensä seisomaan, kun Maja paiskautui tätä vasten. Ehdin nähdä kuinka Maja avasi suunsa ammolleen ja upotti suden niskaan suuret käärmemäiset kulmahampaansa. Susi ulvahti ja alkoi ravistella Majaa irti selästään.

Samassa tunsin kuinka Eeron käsi tarttui minua olkapäästä ja kiskoi kohti taloa. Sain taas jalat alleni ja juoksin ovelle, jossa Eemeli seisoi tuijottamassa Majan perään. Päästyäni ovelle käännyin katsomaan taakseni. Maja päästi irti sudesta ja paiskautui tämän ravistelun voimasta maahan suden ja talon väliin. Heti kun Maja kosketti maata, hän pyörähti neljälle jalalleen ja lähti juoksemaan kohti taloa. Susi oli edelleen pökerryksissä hyökkäyksestä. Se jäi maahan makaamaan, kun muut sudet lähtivät Majan perään. Mutta Maja oli nopea. Hän sai nopeasti välimatkaa takaa-ajajiinsa ja syöksyi taloon. Tullessaan portaille hän nousi sulavasti kahdelle jalalle ja harppoi portaat ylös. Syöksyimme eteiseen ja Eemeli paiskasi oven kiinni.

Seisoimme eteisessä, minä, Benny, Eero, Eemeli ja Maja hiljaisuuden vallitessa. Yritimme saada keuhkoihimme happea ja adrenaliinin aiheuttaman tärinän loppumaan. Käännyin Majan puoleen ja saatoin helpottuneena havaita, ettei hän ollut haavoittunut. Maja sipaisi suomuista olkapäätään, joka pilkisti revenneen paidan alta. - Ei tämä kaunis ole, mutta hyvin se näköjään suojaa kynsiltä. Hän sanoi ja hymyili. - Ehkäpä mä voin ruveta supersankariksi, jos tää jää tällaiseksi.

En voinut olla tirskahtamatta. Ja kuulin kuinka Eemeli hirnahti naurusta takaani. Hetkenpäästä nauroimme kaikki neljä, Benny, minä, Eemeli ja Maja, eikä siitä meinannut tulla loppua. Eero tuijotti meitä hämmentyneenä. Hilla raahautui seinästä tukea ottaen paikalle. Hän katseli meitä hetken.

- Nonnih, eiköhän pistetä tuulemaan, niin saadaan teidät ennalleen.