Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002

Kuva alkaa olohuoneesta. Ella ja Benny seisovat vastakkain kuvassa. Ella on ristinyt kädet tiukasti eteensä. Hän tuijottaa Bennyä kiukkuisesti. Benny tuijottaa yhtä tiukasti takaisin.

Benny: Mä sanoin ei.

Ella: Ja kukakohan sä olet mua määräilemään?

Benny hieroo kädellä silmiään. Hän näyttää tuskastuneelta.

Benny: Se on ihan hullun vaarallista ja mun takia ne on tuolla.

Benny viittaa ikkunaan. Ella ei käännä katsettaan Bennystä vaan mulkoilee tätä hyytävästi.

Ella: Niin ja koska ne on siellä sun takia niin jos sä pistät pääsi ulos niin ne tietää sen heti. Mä sen sijaan saatan päästä pitkälle ennen kuin ne edes huomaa että joku on liikkeellä.

Benny: Ei riitä että sä pääset pitkälle, sun pitäisi päästä myös takaisin. Ja suolla... siellä on vettä.

Ella: Ja taas me palataan tähän. Me kierretään kehää. Sä et voi lähteä, sä tiedät sen itsekin. Maja alkaa olla enemmän ja enemmän jotain muuta kuin se itse, mä en yllättyisi jos se kesken reissun unohtuu sammakkojahtiin. Ja mä en todellakaan anna Eemelin lähteä.

Eemeli: Mut mä oon tosi nopee...

Ella kääntää katseensa minuun, kameran taakse.

Ella: Ei! Sä et mene enää mihinkään, sä olet ihan valkoinen ja hyvä jos pysyt pystyssä.

Ella: Jos siellä onkin vettä ja mitä sen mukana tuleekin, niin siellä on myös Kerkko. Mulla on apua. Se auttaa mua. Me voidaan kiertää tätä kehää vaikka kuinka kauan, mutta lopputulos on sama. Hillan mukaan me tarvitaan suolta sammalta, se on siis haettava. Mä olen järkevin vaihtoehto menemään. Ja mitä kauemmin me tätä pitkitetään, sitä pahemmaksi tilanne muuttuu.

Benny tuijottaa hiljaa Ellaa. Sitten hän huokaa ja laskee katseensa. Eero ilmestyy kuvaan. Oli oikeastaan hassua että vaikka Eero oli isokokoinen hän aina sulautui ympäristöönsä. Useimmiten sitä unohti että Eero oli edes paikalla.

Eero: Menen mukaan.

Ella ja Benny hätkähtävät ja kääntyvät katsomaan Eeroa. Tämä seisoo paikoillaan ja katselee ulos ikkunasta.

Ella: Sä lähdet mun mukaan ulos?

Eero katsoo edelleen miettivänä ulos ikkunasta. Hän nyökkää hitaasti ja kääntyy. Eero kävelee eteiseen ja jää ovelle odottamaan. Hän ottaa ulkoharjan käteensä ja mittailee sen vartta. Sitten hän poimii lattialta vanhan sanomalehden ja käärii sen harjaosan ympärille.

Ella katsoo Eeron perään ja kääntää sitten katseensa Bennyyn. Benny huokaa. Hän katsoo hetken Ellaan. Näyttää kuin he kävisivät sanattoman keskustelun. Hiljaisuuden rikkoo Hillan yskähdys.

Hilla: Nyt olisi hiljalleen hyvä aika alkaa toimia.

Benny astuu yhdellä askeleella Ellan luo ja halaa tätä. Ella yllättyy, mutta halaa hetken päästä takaisin.

Benny: Ja sä tulet sitten takaisin. Lupaathan.

Ella irrottautuu ja yrittää hymyillä rennosti.

Ella: Joo joo. Eihän toi oo kuin parin sadan metrin matka. Viisi minuuttia ja mä oon taas täällä. Ella kääntyy ja lähtee eteiseen.

Benny: Mä yritän houkutella ne talon toiselle puolelle. Odottakaa kun mä huudan teille.

Benny kävelee pois kuvasta. Lasken kameran pöydälle.

Eemeli: Ella...

Ella kääntyy katsomaan mua. Mä muistan että mä halusin sanoo jotain rohkaisevaa. Vaikka että kyllä se siitä, sä pystyt siihen. Tai että mä luotan suhun. Mutta mun kurkussa oli suuri klöntti ja mä pystyin vain availemaan suutani ja mun pää oli tyhjä. Jokainen järkevä ajatus oli kadonnut. Ainoa mitä mä pystyin ajattelemaan oli että mä en halua että Ellalle sattuu jotain. Mutta ei sitä voi sanoa ääneen, lietsoa pelkoa.

Ella hymyilee, kääntyy ja kävelee Eeron luo.

Bennyn ääni kuuluu jostain toiselta puolelta taloa.

Benny: Menkää, ne on täällä.

Eero kaivaa taskustaan sytkärin. Ella avaa ulko-oven ja Eero astuu ensimmäisenä ulos. Hän sytyttää sanomalehden palamaan. Ella astuu Eeron perässä ulos ja sulkee ulko-oven. Lukko napsahtaa paikoilleen päästäen kovan naksahduksen.

Syöksyn ikkunaan. Eero harppoo vauhdilla kohti suota ja Ella juoksee hänen rinnallaan. Piha näyttää autiolta ja hetken näyttää että kaikki sujuu ongelmitta. Sitten metsänrajaan ilmestyy tumma hahmo. Se seisoo ensin kyyryssä ja laskeutuu sitten neljälle jalalle. Eero ja Ella eivät tunnu huomaavan hahmoa. Kauhunhenkäykseni kuuluu kameraan.

Hahmon vierelle ilmestyy toinen. Ne seisovat vierekkäin ja katsovat suota kohti juoksevia hahmoja. Muistan kuinka ajattelin että niitä on vain kaksi. Eero selviää niiden kanssa helposti. Mutta sudet saalistavat laumana...

Ella ja Eero katsovat toiseen suuntaan. Eero pysähtyy, Ella jatkaa matkaa. Aion juuri aukaista ikkunan ja huutaa että käänny, ne ovat metsänreunalla kun kuvan ulkopuolelta Eeroa kohti hyökkää suurikokoinen susi. Eero heilauttaa liekehtivää harjaa ja susi muuttaa suuntaansa. Se väistää palavaa harjan päätä ja jää tuijottamaan Eeroa. Eeron takaa, metsän reunalta kaksi sutta lähtee liikkeelle. Eero peruuttaa selkänsä pihalla olevaa suurta kuusta vasten. Taustalla näkyy Ellan loittoneva hahmo joka syöksyy kohti suota. Eero seisoo hänen ja susien välissä huitoen näitä etäämmäs palavalla harjalla. Jätän kameran ikkunalaudalle. Kuvan takaa kuuluun kun syöksyn ovelle.

Eemeli: Benny! Ne on täällä. Benny.

Kuuluu juoksuaskelia. Ulko-ovi avataan. Oveen hakataan.

Benny: Mä olen täällä! Tulkaa hakemaan.

Nauha katkeaa.

Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002

Kuvassa näkyvät aluksi Benny ja Ella. Kummatkin katsovat huolestuneina kameran ohitse, minuun.

-Etsä vois vaan unohtaa sen kameran? Ella kysyy ja astuu lähemmäs. –Sä olet ihan kalpea vieläkin.

-Tää on pakko saada kaikki talteen. minun ääneni sanoo kameran takaa. Se kuulostaa ohuelta, heikolta.

-Mitä väliä sillä-

-Ella. Tää otetaan talteen, kaikki. Vaikka viimeinen pätkä loppuisi siihen että me kaikki… Vaikka tää ei päättyis hyvin.

Ella on hiljaa, katsoo minua vakavana. Kuuluu tasaista sihinää. Se on Maja, joka seisoo kuvan ulkopuolella, minun takanani. Yrittää epätoivoisesti turvata minun selustani, vaikka tiedämme kaikki ettei se toimi enää kovin kauaa.

-Tätä tullaan näyttämään koulun auditoriossa. minä jatkan. – Ja lippuja saa vain ne, jotka maksaa eniten.

Hetken on hiljaista, sitten Benny naurahtaa epäuskoisena. Ella hymähtää, yrittää hymyillä.

-Sä olet hullu. Ella sanoo minulle hiljaa.

-Tarvitaan maan hyväksyntä. Hilla kähisee. Käännän kameran hänen suuntaansa. Hänellä on kädessään Bennyn suden taljasta nyhtämä karvatukko, jonka hän heittää takkaan. Suden karva palaa rätisten ja poksuen. – Multaa, kellarista.

-Mä menen. ääneni sanoo nopeasti kameran takaa. Ennen kuin Ella ehtii estellä, jatkan: -Ja otan Majan mukaan. Me mennään yhdessä.

-Ei onnistu… Benny aloittaa.

-Ja mä tulen hulluksi jos en voi tehdä mitään. minä sanon.

-Alkakaa painua sitten! Hilla sähähtää ja alkaa yskiä rajusti.

-Ei! Ella sanoo tiukasti juuri ennen kuin kuva katkeaa.

Ensin näkyy vain säkkipimeää, sitten vaihdan kuvausasetuksen yökuvaukseksi. Pimeydestä hyppää esiin suljettu kellarin ovi. Hetken on melkein hiljaista ulkoa kantautuvaa suden ulvontaa lukuun ottamatta.

-Valmis? ääneni kuiskaa.

-Valmissssssss. Maja vastaa.

Käteni ilmestyy kuvaan ja tarttuu kellarin ovenkahvaan. Nykäisen sen auki, saranat vinkaisevat äänekkäästi. Edessämme on jyrkästi alas johtavat portaat. Tuntuu kuin olisin kulkenut niitä vuosia sitten, vaikka siitä kun olimme talolla edellisen kerran, on vasta viikko. Sinä aikana koko minun maailmani on kääntynyt ylösalaisin.

Lähden laskeutumaan portaita ja Maja tulee aivan kannoillani, tasainen sihinä kuuluu koko ajan. Kuva on rajattu siten, että näen portaat ja niiden päässä olevan kellarihuoneen oviaukon.

Olemme ehtineet melkein keskelle portaikkoa, kun kuuluu saranoiden valitus ja oven paukahdus. Säikähdän ääntä ja kuva heiluu hetken ajan, ennen kuin kääntyy osoittamaan tulosuuntaamme. Ovi on kiinni, nyt olemme pilkkopimeässä kamerasta hehkuvaa sinertävää valoa lukuun ottamatta.

Jatkan matkaa rivakammin, kamera heiluu jälleen. Sitten kellarin oviaukon ohi kävelee joku. Pysähdyn kuin seinään, Maja törmää selkääni.

-Siellä on joku. kuiskaan hiljaa. 

Kaikki minussa huutaa pakenemaan, juoksemaan takaisin ylös ja avaamaan oven, palaamaan takaisin Ellan ja muiden luo. Eikä se ole mahdollista, aika loppuu kesken. En pysty pakenemaan, mitenkään.

 
Jatkamme matkaa alaspäin. Kellarin oviaukossa kulkee taas joku, ja nyt ymmärrän kirkkaasti kuka se on, mikä se on. Sama pimeys joka minua jahtaa, sama pimeys jolta Maja minua yrittää suojata. Nyt se ei enää vaani pelkästään takanani. Se odottaa minua kellarissa, kärsimättömänä.

-Mun täytyy juosta.

Maja on kysymässä jotakin, kun otan spurtin. Juoksen täyttä vauhtia alas portaita, kohti oviaukkoa ja kellaria. Kuulen kuinka Maja seuraa perässäni, kun ryntään sisälle pimeään huoneeseen ja tuijotan puhelimen näytön kautta lattiaa, etsin katseellani jotakin mikä voisi olla multaa ja toivon samalla etten näkisi mitään muuta. Sitten tunnen kuinka maa jalkojeni alla on äkkiä phemeämpää. Kumarrun, kauhaisen maata,

ja silloin minä kuulen sen.

Kuulen pimeyden kirkuvan. Se tuntuu polttavana kipuna päässä, niskassa, selkärangassa, joka puolella. En näe hahmoa tai liikettä, vaan tunnen sen. Se alkaa virrata sisälleni ja tunnen selvästi kuinka alan itse kadota, haihtua. Puristan multaa nyrkkiini ja nousen paniikissa pystyyn. Käännyn ja yritän sanoa jotakin, mutta suustani purkautuu vain vikinää. Hetken kuvassa näkyy Maja, jättimäisen liskon piirteet erottuvat ennen kuin kamera on pudota kädestäni.

-Pois. saan sanottua. – Pois täältä!

Minä putoan polvilleni, kirkuna päässäni voimistuu. Sitten kuva putoaa maan tasalle. Hetken kuuluu vain minun hiljaista vaikerointiani. Sitten kuva alkaa liikkua vauhdikkaasti maan tasalla ulos kellarihuoneesta, ylös portaita. Viimeinen ajatukseni Majan raahatessa minua eteenpäin on pitää käsi nyrkissä. Tunnen mullan sormiani vasten ja huudan.

Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002

Kuvassa näkyy kellastuneen pitsiverhon reunaa ja rasvaisen ikkunalasin läpi ränsistynyt piha, sen takana nouseva käppyräinen metsä. Pihalla liikkuu jokin.

Benny: Ei.

Hän sanoo hiljaa, valittavalla äänellä.

Löydän aivan ikkunan pielestä kohdan joka ei ole yhtä likainen. Kestää hetken ennen kuin kuva tarkentuu. Pihalla on kaksi isoa sutta. Ne eivät luimi, eivät kiertele, vaan liikkuvat suoraan kohti taloa. Bennyn vanhemmat ovat seuranneet meitä.

Hilla: Ei ole aikaa pällistellä!

Hän on selvästi heikompi, ei jaksaisi puhua, kähisee vain tuolistaan.

Hilla: Tarvitaan yön vartijaa, suden karvaa!

Käännän kameran kohti Hillaa, kohti Bennyä ja Ellaa joiden kasvoilla on kauhua ja epäuskoa.

Benny:Pitääkö meidän hakea se noista… pitääkö meidän mennä ulos?

Benny kääntyy katsomaan kohti ikkunaa ja älähtää säikähdyksestä.

Kuva heilahtaa takaisin ikkunaan. Pihalla on nyt neljä hahmoa. Kaksi sutta, ja niiden takana kaksi kumarassa kulkevaa, välillä neljälle jalalle laskeutuvaa olentoa. Niiden päällä olleista vaatteista on jäljellä likaisia riekaleita, pään asennossa ja kasvoissa jotakin etäisesti inhimillistä, tuttua. Isä ja Tanja.

Suustani kumpuaa itkun ja huudon sekainen ääni. Isä, tai se mikä joskus oli isä, nousee nyt kahdelle jalalle ja katsoo suoraan minuun. Sen suupielet alkavat vetäytyä ja paljastavat luonnottoman pitkät, terävät suden hampaat. Kauhukseni tajuan, että isä hymyilee. Isä hymyilee minulle. Peruutan paniikissa pois ikkunalta ja kamera kuvaa hetken aikaa heiluen lattiaa ja tennareitani.

Hilla: Rahoittukaa! Pitää rauhoittua!

Nostan kameran kuvaamaan Hillaa. Hänen vieressään seisovat Benny ja Ella. Ella on nostanut kädet kasvoilleen. Hän tärisee silmin nähden.

Benny: Tonne ei voi mennä, ne repii meidät-

Hilla: Nyt suu kiinni!

Hilla nostaa kätensä voipuneena ja osoittaa seinällä roikkuvaa sudentaljaa.

Hilla: Tuo minulle karvaa, ja äkkiä.

Benny kiiruhtaa kohti taljaa ja kamera heilahtaa jälleen rajusti. Muistan ensin pelkän kylmyyden, jäisen hengityksen niskassani. Ja sitten tunteen siitä, kuin jokin olisi upottanut hampaansa niskaani, syvälle selkärankaani. Se oli silmiä särkevää valkoista kipua. Luulin huutavani, mutta kuvassa on hiljaista Bennyn askelia lukuun ottamatta, ennen kuin Ella alkaa kirkua.

Ella: Eemeli! Eemeli ei!

Samassa kuuluu kova kolahdus kun sohva kaatuu kumoon. Sitten Maja seisoo aivan lähelläni, takanani, vain liskon häntä kiertyy näkyviin.

Maja: Mä en anna sen viedä sua.

Kipu on niin kova, metallinen ja raastava, että hetken luulen menettäväni tajuntani, kuolevani. Putoan polvilleni ja kamera kolahtaa kädestäni lattialle. Viimeisenä kuvassa näkyvät elottomiksi kalvenneet kasvoni ja äänettömään huutoon auennut suuni, takanani seisova Maja ja musta, muodoton hahmo. Sitten kuva katkeaa.

Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002

Kuva alkaa pysähtyneen auton sisältä. Etuikkunasta näkyy Mustankorventalo. Talon takana on kuusimetsä, jonka läpi viimeksi hiippailimme paikalle.

Hilla: Pistetäänpäs töppöstä toisen eteen.

Kamera heiluu ja kuva on epäselvä kun astun ulos autosta. Benny, Ella ja Maja ovat matkustaneet lavalla pressun alla ja kuvaan kuinka he kiipeävät maahan. Benny ja Ella kiirehtivät auttamaan Hillaa ulos autosta. Maja on pukeutunut pitkähihaiseen ja pitkiin housuihin. Hän on verhonnut kasvonsa taas aurinkolaseilla ja hatulla. Maja kävelee luokseni ja poistuu kuvasta. Hän astui minun ja varjoni väliin. Varjo oli jo niin lähellä että tunsin Majan liikkeet ja kuulin sen hiljaisen sihinän jota hän nykyään piti huomaamattaan. Mutta enää se ei ollut pelottavaa. Tuo ääni oli kuin kevyt seinä minun ja seuraajani välissä.

Benny: Eemeli! Tule auttamaan ja käy avaamassa ovi.

Sammutan kameran.

Kuva alkaa talon eteisessä. Ensin on pimeää, mutta kuva muuttuu valoisammaksi, mutta rakeiseksi kun kameran automatiikka korjaa valoherkkyyttään. Ryhmämme mahtuu juuri ja juuri pieneen eteiseen. Eero joutuu kumartumaan hiukan siirtyessään ovenkarmin ohi olohuoneeseen. Benny tarttuu kellarin ovenkahvaan avatakseen sen.

Hilla: Ei sinne.

Hän sihahtaa käskyn kuin varoituksen ja Benny päästää kahvasta irti. Hilla viittoo että heidän täytyy siirtyä olohuoneeseen. Hän saa yskänkohtauksen ja odotamme sen menevän ohi ennen kuin autamme hänet huoneeseen.

Olohuoneessa on suuri kivinen takka. Hilla viittoo meidät sen luo ja Eero hakee hänelle nojatuolin, johon Hilla vaipuu istumaan. Hetken on hiljaista. Seisomme Hillan ympärillä ja odotamme seuraavaa ohjetta. Ella puree peukalonsa kynttä. Tiedän että hän halusi hoputtaa tilannetta, mutta pelkäsi Hillan suuttuvan ja päättävän sittenkin olla auttamatta meitä. Se oli ajatus joka kummitteli meidän kaikkien mielessä silloin. Hilla oli ainoa, joka pystyi tekemään tilanteelle jotain. Mitä jos hän muuttaisi mieltään, tai vielä pahempaa, mitä jos hoitaja sairaalassa oli oikeassa ja rasitus olisi Hillalle liikaa.

Hilla: Aloitetaanhan sitten. Ei meillä ole tässä aikaa hukattavana.

Hilla vilkaisee puhuessaan olkani yli. Tiesin että hän voi nähdä varjon, ja tiesin myös hänen laskeskelevan kuinka kauan minulla on jäljellä ennen kuin se ylettää koskettamaan minua. Samassa Maja sähähtää. Käännyn vaistomaisesti ympäri ja kamerassa näkyy kuinka Majan käsi palautuu iskusta ja sumuinen usva liikahtaa taaksepäin. Maja kääntyy katsomaan minua. Hän pyyhkäisee hiuksensa pois kasvoiltaan. Majan ilme muuttuu hämmentyneeksi kun hiukset jäävät hänen käteensä. Ilme muuttuu kauhuksi ja hän perääntyy muutaman askeleen tiputtaen hiukset lattialle.

Maja: Ei, Ei, Ei.

Vaikeroiden Maja vajoaa lattialle keräksi. Lasken kameran lattialle ja kiiruhdan hänen luokseen. Kuvassa näkyy lattialla makaava Maja sekä minun jalkani. Ellan jalat astuvat kuvaan.

Ella: Maja ryhdistäydy! Sun pitää jaksaa pitää itses kasassa vielä vähän aikaa. Me tarvitaan sua.

Maja hiljenee ja liikuttaa päätään. Ehdin henkäistä helpotuksesta. Luulin että Ella oli päässyt läpi ja saanut Majan rauhoittumaan, mutta...

Maja ei katso meihin vaan taakseen, sohvan luo. Hänen kielensä liukuu ulos suusta ja sen pää jää värisemään ilmaan. Majan koko ruumis jännittyy.

Eemeli: Maja?

Ella: Maja hei. Kuunteletko sä mua?

Benny harppaa luoksemme ja kumartuu koskettaakseen Majaa. Samassa Maja on liikkeessä. Kuvassa näkyy kuinka hänen kätensä taipuvat ihmiselle vieraaseen asentoon, kuin kyynärpäät muljahtaisivat ympäri. Samoin jalat taipuvat sivuille. Maja syöksyy tuossa matalassa asennossa sohvan luo ja kiertää sen taakse. Sohva siirtyy yhdellä Majan käden tönäisyllä kevyesti pois paikoiltaan.

Sitten tulee hiljaista. Seisomme liikkumatta ja tuijotamme sohvaa kuin yrittäen nähdä sen läpi. Lopulta Benny lähtee varovasti sitä kohti. Nostan kameran maasta ja seuraan Bennyä.

Hilla: Olkaas varovaisia. Ensin muuttuu ruumis, sitten henki.

Benny kääntyy katsomaan Hillaa, joka istuu edelleen samassa asennossa nojatuolissaan. Hillan katse on kirkas ja valpas ja hetken näyttää kuin hän hymyilisi. Kohdatessaan Bennyn katseen hän vakavoituu. Eero siirtyy sohvan luo ja työntää sen hitaasti syrjään.

Maja istuu huoneen nurkassa selin meihin. Hän kääntyy katsomaan kun valo osuu häneen sohvan siirtyessä. Majan suusta törröttävät sammakon reidet. Ne sojottavat eri suuntiin. Pieni verinoro valuu pitkin Majan suupieltä. Nähdessään meidät Maja räpäyttää silmiään ja hänen katseensa kohdistuu Bennyyn. Samassa hänen ilmeensä vääristyy ja hän sylkäisee sammakon suustaan, tai mitä siitä on jäljellä. Sammakon pää puuttuu. Maja nieleskelee hetken.

Maja: Antakaa mun olla!

Hän kääntyy takaisin seinään päin. Ella kävelee Majan luo ja yrittää silittää tämän olkapäätä, mutta Maja työntää käden syrjään sihahtaen.

Hilla: Onkos se sammakko?

Käännän kameran Majasta Hillaan joka kurkkii nojatuolista meihin päin.

Hilla: Jos se on sammakko, niin tuokaa se tänne. Tarvitaan kahtaalla elävää, Amphibiaa.

Benny nostaa sammakon jäänteet ylös sen toisesta koivesta ja vie raadon Hillalle, joka viittoo Bennyä heittämään sen takkaan. Benny kumartuu ja laskee Sammakon alas.

Hilla: Hyvä. Sitten pitäisikin saada yön vartijaa.

Ulkoa kuuluu pitkä surullinen ulvonta. Kaikki pysähtyivät hetkeksi. Olivat hengittämättä ja vain kuuntelivat.

Hilla: Ja täällä ne näköjään jo ovatkin.

Kuva katkeaa.