Bennyn kännykkävideo 10.8.2002, iltapäivällä

Aluksi kuvassa näkyy sairaalan käytävän harmahtavaa lattiaa ja Majan pinkit tennarit. Sitten kamera kääntyy kuvaamaan suljettua ovea ja pysyy siinä hetken ennen kuin Bennyn ääni sanoo hiljaa: ”Okei sit mennään.”

Ovi aukeaa ja kamera liikkuu sisälle huoneeseen, jossa on hämärää. Ovi sulkeutuu suhahtaen. Sängyssä makaa nainen, joka on pelkkä mytty peittojen alla. Sydänmonitori piippaa, naisen luisevassa kädessä on tippaletku. Toinen puoli kasvoista on mustelmilla ja päässä on paksu side.

Maja: Voi ei….

Kamera liikkuu lähemmäs sänkyä. Ellan kasvot vilahtavat kuvissa, hän seisoo sängyn vasemmalla puolella Bennyn vieressä. Benny kääntää kameraa hieman, ja Eemeli ja Maja näkyvät toisella puolen sänkyä, mutta selkeän välimatkan päässä naisesta.

Maja: Mitä nyt?

Benny: Se pitää saada hereille.

Ella siirtyy hieman lähemmäs sänkyä ja koskettaa naisen kättä.

Ella: Hilla, herää.

Nainen makaa paikoillaan, ei reagoi mitenkään. Ella kumartuu vielä hieman lähemmäs ja ravistaa varovasti naisen olkapäätä.

Ella: Hilla, oo kiltti ja herää nyt. Meillä on tärkeetä asiaa.

Nainen avaa hitaasti silmänsä, kuin se olisi valtava ponnistus ja katsoo Ellaa. Hän yrittää sanoa jotakin, mutta ääni on niin pieni, että kestää hetken ennen kuin kykenee hahmottamaan mitä.

Nainen: Pois. Menkää pois.

Ella: Me ei voida mennä pois.Me tavattiin Kerkko.

Nainen tuijottaa Ellaa, huomaa nyt että sängyn ympärillä seisoo muitakin.

Nainen: Valehteleva pentu.

Sitten nainen sulkee hitaasti silmänsä. Ella vilkaisee Bennyä ja kumartuu takaisin naisen puoleen.

Ella: Käy kultaisna käkenä, Hopiaisna kyyhkyläisnä, Kätke kynnet karvoihisi, Hampaat ikenihisi.

Nainen avaa uudelleen silmänsä, katsoo suoraan Ellaan. Silmissä on erilainen katse, surua.

Nainen: Mitä…sanoit?

Ella toistaa juuri lausumansa lauseen, ja nainen alkaa tapailla viimeisten sanojen mukana.

Nainen: Mistä sinä sen tiedät?

Ella: Kerkko kertoi. Se sanoi että sä olet ihan yksin ja peloissasi.

Nainen katsoo Ellaa, sulkee jälleen silmänsä.

Nainen: Se lähti ulos, käski minua pysymään tässä sängyssä kun on kova flunssa. Peitteli ennen kun meni. Eikä sitä löydy mistään.

Ella: Kuka?

Nainen: Kerkko, minun isoveikka. Se lohduttaa kun pelkään että isä suuttuu. Kerkko seisoo isän edessä eikä minuun silloin satu. Mutta sitten hän lähti. Ja isä on aina vihainen.

Hilla vavahtaa ja hän nostaa kädet suojakseen kasvojen eteen.

Ella: Kaikki muuttuu koko ajan kauheammaksi. Auta, ole kiltti ja auta meitä Hilla. Me ei haluta että meille käy niin kun Eerolle!

Hilla: Eerolle…Eero sai sen kaiken päälleen. Se osui kaikki. Mutta te… minä en ehtinyt. Kun kaaduin. Se jäi kesken.

Ella katsoo säikähtäneenä Bennyä, joka kehottaa Ellaa jatkamaan.

Ella: Mikä jäi kesken?

Hilla: Se mitä teille tapahtuu. Eerolle se kävi kaikki heti, siinä hetkessä. Kaikki pahimmat pelot, yhdessä silmänräpäyksessä. Teille en ehtinyt lukea kirousta loppuun. Kaadoitte minut. Se jäi kesken.

Ella: Voiko sen ottaa pois? Voitko sä ottaa sen pois?

Hilla: Voin, koska se jäi kesken. Mutta pitää olla kaikki ainekset. Ja täytyy päästä kotiin.

Hilla yrittää nousta istumaan. Hän ottaa tukea sängynlaidasta. Ella laskee käden Hillan kädelle.

Ella: Me voidaan tuoda sulle tänne kaikki mitä tarvitset-

Hilla: Ei. Ei. Pitää päästä samaan paikkaan, missä se langetettiin.

Ella kääntyy jälleen katsomaan Bennyä, avuttomana mutta toiveikkaana.

Eemeli: Pyörätuoli.

Kamera kääntyy ja kuvassa on nyt Eemeli,joka osoittaa huoneen toiselle puolelle.

Eemeli: Me tarvitaan pyörätuoli!

Kamera seuraa Eemeliä, joka lähtee kohti nurkassa olevaa pyörätuolia ja rullaa sen sängyn viereen. Maja rutistaa Eemelin syliinsä.

Maja: Luojan kiitos olet mukana Eemeli.

Ella alkaa varovasti auttaa Hillaa istumaan. Tämä on päässyt sängyn laidalle, raskaasti hengittäen ja Ellaan nojautuen, kun ovi aukeaa.

Hoitajan ääni: Mitä ihmettä täällä tapahtuu?!

Benny kääntää kameran oven suuntaan. Kuvassa näkyy isokokoinen, vihaisen näköinen naishoitaja. Kamera heilahtaa ja sitten näkyvät vain naisen lähestyvät jalat ja harmahtavaa lattiaa.

Hoitaja: Ulos! Ulos täältä! Ja lopeta se kuvaaminen heti pai-

Kuvatallenne päättyy.

Ellan päiväkirjamerkintä, lauantai 10.8.2002

Kerkko. Kerkko on kaunis nimi. Kun me istuttiin siinä sohvalla, niin siitä huokui jotain niin syvää surua. Mulla on vieläkin rinnassa sydämen kohdalla jokin puristava möykky kun mun ajatuksen hakeutuu Kerkkoon. Ja samalla mä tiedän että sehän oli Benny, joka istui siinä muo vastapäätä. Mutta samalla se ei ollut. Mä mietin niitä kasvoja vesihöyryssä, ja mä haluaisin voida koskettaa, lohduttaa.

Mä tiedän että tää ei todellakaan ole meidän huolista suurin. Maja tuli aamulla ja se on järkyssä kunnossa. Sen puheesta on vaikea saada selvää, sen kielen takia. Kaikki mitä se sanoo suhisee. Sillä on kokoajan aurinkolasit, mikä on hyvä, koska kun mä näin hetken ne sen silmät, mä voi pahoin. Ne on liskon silmät. Tää on ihan älytöntä, eikä kukaan pysty sanomaan sitä ääneen, mutta Maja on muuttumassa, ja muo pelottaa mikä siitä lopulta tulee.

Benny meni aamulla ihan valkoiseksi kun me mentiin aamiaiselle. On totta että se aamupalakattaus oli normaalia runsaampi, mutta mä yritin sanoa sille ettei se ole sama asia kuin sen kotona. Meitähän on huomattavasti isompi määrä syömässä. Oli se oikeassa siinä ettei meillä yleensä ole aamupalaksi sekä pekonia ja munia, että lettuja. Ja se suklaakakku oli vähän outo. Mutta ehkä iskä ja Tanja halusi vaan piristää meitä. Tai ehkä ne aikoo ilmoittaa että ne on menossa naimisiin. Toivottavasti ei.

Tää on älytöntä, mä välttelen jopa näin paperilla asiaa. Mun on pakotettava kirjoittamaan se tähän. Eemelin vierellä on jotain pahaa. Noi siinä, mä kirjoitin sen. Enkä mä itsekään oikein tiedä mitä mä tarkoitan. Kun sen huoneeseen menee niin tuntuu kuin siellä olisi joku ylimääräinen. Ja sen voi melkein nähdä silmäkulmasta. Mutta kun sen suuntaan kääntyy niin siellä ei ole mitään. Eikä se tunne ole pelkästään siellä sen huoneessa. Se seuraa Eemeliä. Kaikki vaivaantuvat heti kun Eemeli tulee paikalle. On vaikea keskittyä mihinkään kun tuntuu sun tekemisiä seuraa jokin ylimääräinen, johon ei saa kontaktia. Mä teen kaikkeni etten mä välittäisi siitä ja yritän pitää Eemelin mahdollisimman lähellä muo. Se on niin huolissaan. Mä en anna mitään tapahtua sille, sen mä vannon.

Mä niin toivoin että Eemeli olisi ollut turvassa. Sehän ei olisi halunnut edes tulla sinne Mustankorventalolle. Se yritti estää meitä. Miksi sitä rangaistaan?

Me ollaan lähdössä uudestaan sinne sairaalalle. Benny kirjoitti nauhalta ylös sen riimin, jonka Kerkko sanoi. Mä en ymmärrä miten se meitä auttaa, mutta meillä ei ole muutakaan. Sen Kerkon tapaamisen jälkeen mun ja Bennyn välit on jotenkin oudot. Benny katsoi sen video, se oli hetken ihan hiljaa ja sitten se sanoi sillai tekoreippaasti että ”olihan siitä apua”. Ei muuta. Me ei puhuttu mitään muuta.

Sen Hillan on pakko auttaa meitä. Pakko.

Eemelin päiväkirja, lauantai 10.8, päivällä

Maja tuli tänään. Se oli lähteny jo aikaisin ja oli täällä aamupäivällä. Musta oli tosi hyvä kuulla, että se on tulossa. Vaikka samanaikaisesti mietin sitä meidän videochattia. Ajatus siitä verta vuotavana ja kirkuvana ei suostunu lähtemään pois mun mielestä.

Lähdin Majaa vastaan asemalle. Menin bussilla koska satoi, ja kaupunkiin on kuitenkin tästä ainakin neljä kilometriä.

Matkalla bussipysäkille tajusin, että mua seurataan. Olin ihan varma että kuulin jonkun askeleet perässäni hiekkatiellä. Ajattelin että se olisi Ella, mut kun käännyin katsomaan taakseni, siellä ei ollut ketään. Vaan metsätie, joka johtaa meidän kotoa tohon isolle tielle.

Mulle tuli siitä heti kumma olo. Huomasin että aloin kiristää vauhtia ja se oli myös inhottavaa ja hermostutti mua entisestään. Sitten ne askeleet alkoi kuulua uudestaan, ja kun mä käännyin toisen kerran katsomaan taakseni, siellä se oli mun häivähdyksenä silmänurkassa. Se oli niin kuin varjo, tai sumun keskellä seisova hahmo. Paitsi ettei ollu sumuista, enkä mä silti pystynyt näkemään sitä tarkasti. Sillon tajusin, että se oli se sama joka istui mun edessä elokuvissa. Se joka ensin oli siinä ja sitten ei ollutkaan. Menin ihan paniikkiin.

Käännyin ja jatkoin matkaa juosten. Hengitys pihisi mun kurkussa ja bussipysäkille oli vielä matkaa. Yritin miettiä miten pitkän matkan olin jo tullut, mutta en saanu siitä mitään tolkkua, olin niin peloissani. Ja sitten ne askeleet alkoi taas uudelleen, tällä kertaa juosten.

Kun mä kuulin juoksuaskeleet lähdin pinkomaan niin kovaa kun pääsin. Kauhukseni huomasin, että vaikka mä kuinka kiristin vauhtia se saavutti mua. Lopulta kuulin hiekan kahinan ja rahinan ihan selkäni takaa. En uskaltanu kääntyä enkä enää päässyt kovempaa. Ja silloin se juoksi mun rinnalle.

En pysty selittämään sitä, koska oikeastaan en kunnolla edes nähny että mikä siinä oli. Se oli siinä mun silmäkulmassa ja kun mä katsoin siinä ei kuitenkaan ollut ketään. Mä pelkäsin niin paljon että aloin itkeä.

Sitten ison tien bussipysäkki tuli mutkan takaa esille ja näin että siellä seisoi meidän naapuri, Kari. Mä juoksin täysillä sinne pysäkille ja Kari vaan nauroi että mihin sulla noin kiire on. Mäkin yritin mukamas nauraa ja kuivasin silmiäni. Kun mä katsoin tielle, siellä ei ollut ketään.

Bussissa menin istumaan Karin viereen ja juttelin sen kanssa kaikkea ihan tyhmää. Mun oli pakko jutella jotain jonkun kanssa, jotta se ihan hullu tunne menisi ohi.

Kun näin Majan asemalla, sillä oli isot aurinkolasit ja hattu päässä, pitkähihainen paita ja farkut päällä ja vielä iso huivi kaulassa. Ja sormikkaat käsissä. Ihmiset katsoi sitä tosi pitkään, nyt on kuitenkin melkein 20 astetta lämmintä. Meinasin halata sitä kun näin sen. Olin niin onnellinen ettei mun tarvinnut enää kulkea yksin siellä metsätiellä. Kysyin minkälainen olo sillä on. Se vastasi että tosi kurja ja sen puhe kuulosti oudolta. Huomasin vasta kun oltiin vähän aikaa juteltu, että Majan puhe kuulostaa sihisevältä. Se on aina sanonut ässän tosi isosti ja pehmeästi, mutta nyt se ässä oli erilainen, niin kun kumea, ja se kuului koko ajan.

Me jouduttiin odottamaan takaisin kotiinpäin menevää bussia. Seisottiin vaatekaupan näyteikkunan edessä, kun Maja yhtäkkiä hätkähti ja käännähti. Kun kysyin mikä sille tuli, se sanoi että se oli nähnyt näyteikkunan heijastuksesta jonkun seisovan mun takana. Ihan siinä lähellä. Eikä siellä sitten kuitenkaan ollut ketään.

Mä olen päättänyt etten enää mene yksin mihinkään. Enkä ainakaan nuku yksin. Vaikka mä en näkiskään sitä, se voi silti olla paikalla. Mä en ole turvassa missään. Kukaan meistä ei ole turvassa. Haluaisin kertoa iskälle, mutta tiedän ettei se usko. En mäkään uskoisi jos mulle kerrottaisiin tämmöistä. En tiedä mitä tekisin.