Videolitterointi, lauantai 23.11.2002

Kuvasa näkyy hautausmaa. Marraskuun ilta-aurinko valaisee hautakivia vastavaloon, luoden niihin kultaisen hehkun. Maa on huurteessa ja valkoiseksi varjäytyneen pensaan oksat kaartuvat kohti maata. Oksien kärjet ovat jäätyneet kiinni pieneen lammikkoon. Käännän kameraa ja kuvaan tulee Ella, joka nojaa päätään Bennyn olkapäähän. Benny silittää ajatuksissaan Ellan hiuksia. He seuraavat kuvan ulkopuolisia tapahtumia. Kamera heilahtaa, koska Maja tönäisee minua olkapäähän. Käännyn hänen puoleensa.

Maja on leikannut vaaleat hiuksensa lyhyemmiksi, polkaksi. Se sopi minusta hänelle. Hän näytti vähän kaksikymmentäluvun filmitähdeltä, niin kuin niissä Chaplinelokuvissa, joita olin viimeaikana katsonut.

Maja (kuiskaa): Onko sinun ihan pakko kuvata? Se ei kuulu tähän hetkeen.

Eemeli(kuiskaa): Mä haluan tän talteen.

Maja kohauttaa ja kääntää katseensa pois kamerasta. Seuraan hänen katsettaan ja kuva kääntyy. Siihen ilmestyy uutuutta hohkaava, harmaa hautakivi ja Eero, joka on kumartuneena asettamaan havupuista kranssia haudalle. Hän asettelee rauhallisesti ja huolellisesti kranssin punaisen rusetin niin että se on siististi kranssin keskellä. Eero nousee ja astuu askeleen taaksepäin. Zoomaan kauemmas ja kuvaan mahtuu Eeron vierellä, pyörätuolissa istuva Hilla. Eero seisahtaa Hillan viereen. Me kaikki seisomme hiljaa ja katsomme hautaa. Ella kävelee paikalle ja laskee haudalle valkoisen kynttilän. Zoomaan hautakiveen. Kiveen on kaiverrettu Kerkon nimi ja päivämäärät.

Hilla: Non nih. Eiköhän me lähdetä tästä nyt lämmittelemään. Eero on kattanut meille pöytään oikein korvapuusteja, joita tossa eilen leivottiin.

Zoomaan auki. Eero ottaa kiinni Hillan pyörätuolin kahvoista ja alkaa työntää Hillaa hautausmaan tietä pitkin kohti parkkipaikkaa. Hilla hymyilee ja taputtaa Eeron kättä. Benny ja Ella kävelevät käsikkäin heidän takanaan.

Maja: Tule jo. Ethän sä halua antaa Hillan odottaa. Ties vaikka se suuttuis.

Maja ilmestyy hymyillen kuvaan. Kuva katkeaa.

Ellan päiväkirja, sunnuntai 11.8.2002

Kun ojensin sammalen Hillalle, oli tullut hiljaista. Benny, Eemeli ja Ella eivät enää nauraneet. Me seisoimme kaikki katsomassa, kuinka Hilla käveli vaivalloisesti, seinästä tukea ottaen takaisin kohti takkaa. Hän pysähtyi paukkuvan tulen eteen ja sulki silmänsä. Sitten Hilla supatti hiljaa:

”Palakaa pois pahat sanat

suuret voimat pelon mahdista

Jätä meidät

unohda meidät

Kuule kuinka oli ennen!”

Sitten hän ojensi kätensä ja heitti sammalen tuleen. Kuului vaimea rätinä kun märkä sammal putosi liekkeihin. Sitten takasta syöksyi huoneeseen voimakas tuuli. Se tarttui ensin Hillan mekkoon ja villatakkiin, harmaisiin hiuksiin, liehutti niitä kuin hän olisi seisonut myrskyävän meren äärellä. Tuuli voimistui ja minä käänsin katseeni Eemeliin. Vaatteet liehuivat hänen laihan vartalonsa ympärillä kun astuin lähemmäs. Samassa tunsin kuinka Benny kietoi käden olkapäideni ympärille. Maja asettui Eemelin ja Bennyn väliin, ja me muodostimme tiiviin piirin. Pidimme tiukasti kiinni toisistamme tuulen yltyessä ja viuhuessa ympärillämme. Tuulen ylitse kuulin Hillan toistavan aikaisemmin lausumat sanansa, huutavan edelleen myrskyksi vomistuvaa tuulta vastaan.

Ja sitten tuli tyyntä. Kuin joku olisi vääntänyt katkaisimesta, sammuttanut tuulen. Me seisoimme edelleen kiinni toisissamme. Aloimme varovasti nostaa päätämme, vilkuilla ensin toisiamme ja sitten ympärillemme.

Takkatuli oli hiipumassa. Se sammui vähitellen ja siitä alkoi kohota ohutta savua. Hilla ojensi kätensä keskelle savupilveä. Näytti siltä kuin hän olisi kahminut sitä käsiinsä, toi sitten kämmenet kuperana ja yhteen liitettynä suulleen ja puhasi.

Hillan henkäyksen mukana savusta muodostunut juova lähti kieppumaan meitä kohti. Se oli kuin ojennettu käsi, joka tanssi ilmassa ja tavoitti lopulta piirin jossa seisoimme edelleen. Savu kerääntyi ensin pieneksi pilveksi ja hajosi sitten neljään osaan, joista yksi jäi Bennyn, yksi Majan, yksi minun ja yksi Eemelin pään yläpuolelle leijumaan.

-Benny! Eemeli sihahti kiivaasti.

Käännyimme kaikki katsomaan Bennyn yläpuolelle kerääntynyt savua. Se alkoi elää, muovautua. Ja äkkiä savussa leijuivat suden irvistävät kasvot. Sydämeni jysähti pelosta ja huuto oli juuri purkautumassa huuliltani kun susi alkoi himmetä. Se haaleni haalenemistaan ja katosi lopulta kokonaan.

-Maja! Eeemeli henkäisi, ja me katselimme kuinka Majan yläpuolella leijuva savu muodosti liskon ja kuinka se hitaasi hävisi ilmaan.

Sitten Eemeli, Benny ja Maja kavahtivat kauemmas minusta. Katsoin vaistomaisesti ylöspäin ja näin Kerkon hymyilevien kasvojen muodostuvan hitaasti yläpuolelleni.

-Kerkko! minä henkäisin ja nostin käteni koskettaakseni hänen kasvojaan. Kerkko katsoi minuun ja hymyili, ja sitten hänen kasvonsa olivat poissa.

-Hyvästi, Kerkko. kuulin Hillan sanovan hiljaa. Käänsin katseeni hänen suuntaansa, ja näin Hillan seisovan takan ääressä, meihin päin kääntyneenä, silmät täynnä kyyneliä.

Sitten savupilvi Eemelin yläpuolella alkoi muuttua. Se muovautui hahmoksi, joka muutti jatkuvasti muotoaan, kuin sarjaksi varjokuvia jotka kaikki olivat uhkaavia, mutta joista yksikään ei pysynyt tarpeeksi kauan jotta olisin voinut nimetä sen. Ja sitten alati muotoutuva savuhahmokin oli poissa.

Havahduin kun Maja purskahti itkuun. Kun käänsin katseeni hänen suuntaansa ja näin jotakin, mistä en olisi ikinä uskonut iloitsevani: Majan pitkät vaaleat hiukset, suuret silmät, kauniin ihon ja suorat valkoiset hampaat. Hänen kasvonsa vääristyivät itkusta. Maja peitti ensin kasvot käsillään, pehmeän ihon peittämillä ihmiskäsillään ja levitti ne sitten halatakseen meitä kaikkia yhtä aikaa.–Kiitos. Maja sanoi nyyhkytysten lomasta. -Kiitos.

En tiedä itkimmekö me kaikki, vai tarttuivatko Majan kyyneleet kasvoillemme hänen halatessaan meitä. Me seisoimme yhtenä mylläkkänä ja rutistimme toisiamme.

-Oottakaa hetki! Benny sanoi ja juoksi ikkunalle. Hän veti verhot syrjään ja me näimme pihan. Kuun valossa kylpevän, syksyisen pihan, jolla ei seisonut yhtäkään sutta.– Eikä kukaan hengitä enää Eemelin niskaan! Benny huudahti riemusta ja kahmaisi meidät takaisin syliinsä.

Maja kiljaisi, ja Eemeli sanoi nauraen:

-Muhun sattuu. Sä halaat niin kovasti että sattuu!

Kun lopulta päästimme toisistamme irti, näimme Eeron seisomassa Hillan vierellä. Hilla tukeutui Eeroon, pienenä ja käppyräisenä ja Eeron suupieli näytti kohonneen hymyyn. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen hymyilevän.

-Toimihan se. Hilla kuiskasi. – Toimi oikein hyvin.

Hilla oli kovin heikko. Me soitimme ambulanssin, mutta tällä kertaa odotimme kaikki sen tuloa. Me autoimme hänet tuoliin ja peittelimme hänet viltillä. Hilla ei jaksanut puhua kovin paljon, mutta hän piti koko ajan Eeroa kädestä. Kun ambulanssimiehet tulivat ja nostivat Hillan paareilla autoon, Eero lähti heidän mukaansa. Minä, Eemeli, Benny ja Maja seisoimme katsomassa, kun ambulanssi ajoi pois. Oli hiljaista ja pimeää, mutta ilma oli leuto. Minä katselin Majaa, jonka päällä oli vain likaisia vaatteenriekaleita, Eemeliä jonka silmät olivat väsyneet, mutta helpottuneet ja Bennyä, joka katsoi minua. Hänen silmänsä olivat tummat, melkein hiilenmustat kuun valossa, kun hän käänsi katseensa hämillään pois. Minä astuin lähemmäs ja tartuin Bennyä kädestä.

Puristin sitä tiukasti, ja Benny puristi takaisin.

Ellan päiväkirja, sunnuntaina 11.8.2002

(Alkuperäisestä dokumentista puuttuu päivämäärä, tapahtumat sijoittuvat sunnuntaille.)

Juoksin suolle. Eero jäi jonnekin taakseni. Kuulin Eemelin ja Bennyn äänet. Meinasin pysähtyä ja kääntyä. Käskeä heidät sisälle, mutta tiesin että minun pitää jatkaa. Minun pitää päästä suolle, saada käsiini sammal.

Ensimmäisenä tunsin kosteuden. Kenkäni painui syvemmälle maahan kuin aikaisemmin. Vettä tiivistyi sen ympärille. Hilla oli kuvaillut minkälaista sammalta hän tarvitsi ja mistä sitä suunnilleen löytäisin, joten suunnistin ohjeiden mukaisesti kohti suon keskustaa. Hilla oli vakuuttanut että mikäli pysyn tallatulla polulla, minulla ei ole vaaraa joutua suon silmään.

Näin litteä kiven, jota Hilla oli kuvaillut. Hymyilin, olin päässyt tänne asti. Samantien hahmotin silmäkulmastani alhaalla maan tasossa liikettä. Katsoin alas vain huomatakseni että suolammikosta oli kurottunut vetinen käsi, joka tavoitti nilkkani. Ote oli tiukka ja vaikka yritin riuhtomalla päästä irti, niljakas käsi puristi jalkaani hievahtamatta. Yhdellä voimakkaalla kiskaisulla minut vedettiin suohon. Minun täytyi huutaa, en muista kuulleeni ääntäni, mutta vajotessani mustaan veteen sain suuni täyteen multaista vettä. Tein viimeisen yritykseni riuhtaista itseni irti. Polkaisin käsivartta joka veti minua alaspäin ja työnsin sameaa liejuista vettä käsilläni. Ote höltyi hieman ja sain kasvoni veden pinnalle. Pärskin suovettä pois suustani ja haukoin happea.  Yritin kiskoa itseäni kohti kuivaa maata. Tunsin kuinka ote tiukkeni uudestaan ja minut vedettiin takaisin pinnan alle mustuuteen.

Suolampi oli syvä. Minua kiskottiin aina vain alaspäin. Vesi oli sameaa ja pimeys hyökyi ylleni. Yritin rimpuilla vapaaksi, mutta ote ei enää antanut periksi. Tunsin että keuhkoissani oli enää ripaus happea jäljellä. Tähänkö se loppuu? En ollut tarpeeksi varovainen, petin muut, jätin heidät vaaraan, muistan ajatusten kieppuneen päässäni, kun ote jalastani irtosi. Jokin tai jotkin liikkuivat allani, saivat veden pyörteilemään. Näytti kuin ne kamppailisivat. Lähdin uimaan viimeisillä voimillani ylöspäin. Sitten toinen niistä katosi ja jäljelle jäänyt lähti uimaan luokseni. Yritin potkia rajusti tulijaa, mutta se vain sujahti jalkojeni ohi tai ehkäpä läpi. Hahmo tuli rinnalleni ja samassa minut valtasi rauha. Kerkko, se oli Kerkko.

Kerkko nosti kätensä kasvoilleni ja painoi huulensa huulilleni.    Veden sijaan suuhuni tuli hengitettävää ilmaa, happea. Vedin keuhkoni täyteen. Samalla saatoin vain keskittyä Kerkon pitkiin viileisiin sormiin poskillani ja hänen pehmeisiin huuliinsa. Vastasin suudelmaan ja vesi katosi ympäriltäni.

Seisoin Mustankorventalon olohuoneessa. Mutta huone ei ollut se pölyinen, kulunut huone josta olin lähtenyt. Takassa paloi tuli ja nojatuolin kangas oli ehjä ja kirkas. Kuulin takaani nyyhkäyksen ja käännyin katsomaan. Sohvan takana nurkassa istui ehkä kymmenenvuotias tyttö. Hänen kasvonsa olivat kyynelten raidoittamat ja hänen kätensä tärisivät. Samassa kauempaa talosta kuului karjaisu ja tyttö vetäisi päänsä takaisin sohvan taakse. Tiesin että hänen pitäisi olla hiljaa ja painoin sormeni huulilleni. Tyttö peruutti kauemmas sohvan taakse. Olohuoneen ovi paiskautui auki. Edessäni seisoi suurikokoinen mies ja alkoholin haju löyhkäsi nenääni miehen horjuessa luokseni. Hän huusi minulle, haukkui ja kirosi. Kysyi Hillaa. Sanoin etten tiennyt missä hän on. Mies sanoi minun valehtelevan ja samassa suuri kämmen iski kasvoihin. Peräännyin, mutta kielsin edelleen tietäväni Hillan olinpaikkaa. Sanoin ettei tämä varmasti tahallaan ollut polttanut ruokaa pohjaan, hella oli ollut liian kuuma. Mies löi minua uudelleen. Suojasin pääni iskuilta.

Lyönnit lakkasivat ja nostin katseeni. Istuin pienessä makuukammarissa sängynreunalla. Sama tyttö, Hilla, makasi sängyssä. Huonetta valaisi vain yksi öljylamppu, mutta sen valossa saatoin nähdä, että tytön kasvot olivat ruhjeilla. Tyttö makasi hiljaa tuijottaen vastapäistä seinää. Silitin hänen hiuksiaan. - Käy kultaisna käkenä, Hopiaisna kyyhkyläisnä, Kätke kynnet karvoihisi, Hampaat ikenihisi. Kuiskaan, ja Hilla sulkee hetkeksi silmänsä. Hän avaa ne ja katsoo minuun. -Kerkko? hänen äänensä on käheä ja tukkoinen itkusta. - Kerkko, mennäänkö me yhdessä sinne metsään asumaan? Silitän Hillan hiuksia ja kerron kuinka me rakennamme metsään piilopirtin, josta kukaan meitä ei löydä. Ja teemme itsellemme kasvimaan, jossa kesäisin kasvaa makeita mansikoita. Hilla sulkee silmänsä. Istun vuoteen vierellä kunnes hän nukahtaa. Öljylamppu himmenee, huoneeseen tulee pimeää.

Juoksen pihan poikki. On syksy ja maa on kuurassa ensimmäisen hallan jäljiltä. Minulla ei ole kenkiä, en ehtinyt laittaa niitä jalkaani. Raskaat miehen askeleet kaikuvat takanani. Mies käskee minua pysähtymään, sanoo että nyt saisin opetuksen, jota en unohda. Tiedän että hänellä on kädessään keppi ja tiedän mitä hän aikoo sillä tehdä. Minä en aio pysähtyä. Tiedän olevani nopeampi. Kun hän kyllästyisi ja palaisi sisään voisin odotella metsässä kunnes mies sammuu. Aamulla hän ei kuitenkaan muista mitään. Olin vajonnut ajatuksiini, en kiinnittänyt huomiota polkuun. Jalkani sotkeutuu juurakkoon ja kompastun. Yritän hapuilla tukea, mutta paiskaudun suolammikkoon. Mies saa minut kiinni. Hän jää virnuilemaan lammen reunalle. Nousen seisomaan, vettä on polviini asti. Lähden kahlaamaan poispäin. Pyrin toiselle reunalle. Harppaan keskellä olevalle mättäälle ja otan vauhtia päästäkseni seuraavalle. Vauhtini ei riitä ja päädyn takaisin veteen. Otan askeleen kohti mätästä, mutta jalkani eivät irtoa mudasta. Jokin vetää minua alaspäin. Kauhu jännittää lihakseni ja riuhdon itseäni irti, mutta uppoan vain syvemmälle. Käännyn anomaan apua. Mies katsoo minua lammikon reunalta. Hänen silmänsä punoittavat ja harittava kun hän yrittää kohdistaa katseensa minuun. Hän pudottaa kepin maahan. Kurotan käteni häntä kohti, jotta hän auttaisi minut ylös. Mies katsoo minua hetken. Sitten hän kohauttaa harteitaan, kääntyy ja kävelee pois. Vesi on jo rintaani asti, liu'un syvemmälle ja syvemmälle. - Isä! Huudan. Isä! Mutta mies kävelee pois.

Olen Mustankorventalon kellarissa. Katson huonetta ylhäältäpäin, katonrajasta. Multalattialla istuu Hilla. Hän on hieman vanhempi kuin äsken. Hän on piirtänyt multaan kuvioita. Suuri, vanha kirja on avoinna hänen edessään ja hän kääntää välillä katseensa siihen. Hilla mutisee sanoja. En saa selvää mitä hän sanoo. Hilla on kaivanut kuvioiden keskelle kuopan, johon hän työntää puukepeistä rakennetun nuken. Hän hautaa nuken multaan mutisten epäselviä sanoja. Minun on vaikea hengittää. Huone on täynnä mustaa ilmaa. Se kieppuu ympärilläni, Hillan ympärillä. Se kietoutuu tytön harteille ja peittää tämän näkyvistä. Vihaa. Se on puhdasta vihaa.

Avasin silmäni. Kerkko irrottautui suudelmasta. Vielä hetken hän katsoi minua silmiin. Hänen siniset silmänsä olivat lempeät. Äsken tuntemani kauhu ja suru katosivat. Hetken kaikki oli hyvin. Vesi ympärillämme oli pehmeää, se kannatteli meitä. Halusin olla siinä ikuisesti. Vain me kaksi ja hiljaisuus ympärillämme. Kerkko hymyili ja vastasin hänen hymyynsä. Samalla Kerkko irrotti otteensa kasvoistani ja laski kädet lanteilleni. Hän keräsi voimansa ja työnsi minut ylöspäin. Yritin takertua Kerkkoon. En halunnut mennä. Halusin olla tässä, hänen luonaan. Eikä kumpikaan meistä olisi ollut enää yksin. Mutta Kerkko puisti päätään. Hymyili. Ja minä päästin irti. Liu'uin kohti pintaa, vielä hetken näin Kerkon kasvot ennen kuin ne liukenivat osaksi vettä. Keuhkoni muistuttivat minua olemassa olostaan ja aloin ponnistella ylöspäin.

Ilma tuntui lämpimältä ja raikkaalta kun sain kasvoni ylös vedestä. Vedin happea ja kiskon itseni rannalle. Äänet ympärilläni olivat sumeita. Näin Eeron, joka suuren kuusen luona huitoi susia kauemmas. Talon portailla Benny yrtti häiritä niitä heittelemällä kaikkea mitä käteensä sai. Minun oli täytynyt olla veden alla vain muutama sekunti.

Sammalta, ajattelin. Minun täytyy saada käsiini sammalta. Nousin ylös ja juoksin kiven luo. Siinä näkyi vielä selkeästi mistä Hilla oli ottanut aiemmin. Kiskoin kourallisen irti ja käännyin talolle.

Nähdessään minun tulevan Eero liikkui susia kohti yrittäen kiinnittää näiden huomion ja saadakseen minulle tilaa juosta ohi. Pääsin puoleen väliin pihaa ja Eerokin peruutti kohti taloa kun yksi susista irtautui hänen kimpustaan ja suuntasi minua kohti. Hetken katsoin suurta harmaata petoa suoraan sen keltaisiin silmiin. Yritin kiristää vauhtia, mutta tiesin, etten olisi tarpeeksi nopea.

Samassa ohitseni vilahti jotain tummaa. Käännyin katsomaan ja näin kuinka Maja syöksyi kohti sutta liskonomaisesti neljällä jalalla juosten. Hän törmäsi suteen vauhdilla ja ne kierivät myttynä kauemmas minusta. Pysyttämättä vauhtia Maja irrottautui sudesta ja kieri kauemmas siitä. Susi pyörähti vielä oman vauhtinsa saattamana kerran ympäri ja jäi sekavana maahan makaamaan. Se pyrki huterin jaloin takaisin ylös. Olin jäänyt paikoilleni tuijottamaan tilannetta. Maja käänsi katseensa minuun. - Juokse! Sisälle! Hän huusi ja otti uudestaan vauhtia. Susi oli juuri saanut itsensä seisomaan, kun Maja paiskautui tätä vasten. Ehdin nähdä kuinka Maja avasi suunsa ammolleen ja upotti suden niskaan suuret käärmemäiset kulmahampaansa. Susi ulvahti ja alkoi ravistella Majaa irti selästään.

Samassa tunsin kuinka Eeron käsi tarttui minua olkapäästä ja kiskoi kohti taloa. Sain taas jalat alleni ja juoksin ovelle, jossa Eemeli seisoi tuijottamassa Majan perään. Päästyäni ovelle käännyin katsomaan taakseni. Maja päästi irti sudesta ja paiskautui tämän ravistelun voimasta maahan suden ja talon väliin. Heti kun Maja kosketti maata, hän pyörähti neljälle jalalleen ja lähti juoksemaan kohti taloa. Susi oli edelleen pökerryksissä hyökkäyksestä. Se jäi maahan makaamaan, kun muut sudet lähtivät Majan perään. Mutta Maja oli nopea. Hän sai nopeasti välimatkaa takaa-ajajiinsa ja syöksyi taloon. Tullessaan portaille hän nousi sulavasti kahdelle jalalle ja harppoi portaat ylös. Syöksyimme eteiseen ja Eemeli paiskasi oven kiinni.

Seisoimme eteisessä, minä, Benny, Eero, Eemeli ja Maja hiljaisuuden vallitessa. Yritimme saada keuhkoihimme happea ja adrenaliinin aiheuttaman tärinän loppumaan. Käännyin Majan puoleen ja saatoin helpottuneena havaita, ettei hän ollut haavoittunut. Maja sipaisi suomuista olkapäätään, joka pilkisti revenneen paidan alta. - Ei tämä kaunis ole, mutta hyvin se näköjään suojaa kynsiltä. Hän sanoi ja hymyili. - Ehkäpä mä voin ruveta supersankariksi, jos tää jää tällaiseksi.

En voinut olla tirskahtamatta. Ja kuulin kuinka Eemeli hirnahti naurusta takaani. Hetkenpäästä nauroimme kaikki neljä, Benny, minä, Eemeli ja Maja, eikä siitä meinannut tulla loppua. Eero tuijotti meitä hämmentyneenä. Hilla raahautui seinästä tukea ottaen paikalle. Hän katseli meitä hetken.

- Nonnih, eiköhän pistetä tuulemaan, niin saadaan teidät ennalleen. 

Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002

Kuva alkaa olohuoneesta. Ella ja Benny seisovat vastakkain kuvassa. Ella on ristinyt kädet tiukasti eteensä. Hän tuijottaa Bennyä kiukkuisesti. Benny tuijottaa yhtä tiukasti takaisin.

Benny: Mä sanoin ei.

Ella: Ja kukakohan sä olet mua määräilemään?

Benny hieroo kädellä silmiään. Hän näyttää tuskastuneelta.

Benny: Se on ihan hullun vaarallista ja mun takia ne on tuolla.

Benny viittaa ikkunaan. Ella ei käännä katsettaan Bennystä vaan mulkoilee tätä hyytävästi.

Ella: Niin ja koska ne on siellä sun takia niin jos sä pistät pääsi ulos niin ne tietää sen heti. Mä sen sijaan saatan päästä pitkälle ennen kuin ne edes huomaa että joku on liikkeellä.

Benny: Ei riitä että sä pääset pitkälle, sun pitäisi päästä myös takaisin. Ja suolla... siellä on vettä.

Ella: Ja taas me palataan tähän. Me kierretään kehää. Sä et voi lähteä, sä tiedät sen itsekin. Maja alkaa olla enemmän ja enemmän jotain muuta kuin se itse, mä en yllättyisi jos se kesken reissun unohtuu sammakkojahtiin. Ja mä en todellakaan anna Eemelin lähteä.

Eemeli: Mut mä oon tosi nopee...

Ella kääntää katseensa minuun, kameran taakse.

Ella: Ei! Sä et mene enää mihinkään, sä olet ihan valkoinen ja hyvä jos pysyt pystyssä.

Ella: Jos siellä onkin vettä ja mitä sen mukana tuleekin, niin siellä on myös Kerkko. Mulla on apua. Se auttaa mua. Me voidaan kiertää tätä kehää vaikka kuinka kauan, mutta lopputulos on sama. Hillan mukaan me tarvitaan suolta sammalta, se on siis haettava. Mä olen järkevin vaihtoehto menemään. Ja mitä kauemmin me tätä pitkitetään, sitä pahemmaksi tilanne muuttuu.

Benny tuijottaa hiljaa Ellaa. Sitten hän huokaa ja laskee katseensa. Eero ilmestyy kuvaan. Oli oikeastaan hassua että vaikka Eero oli isokokoinen hän aina sulautui ympäristöönsä. Useimmiten sitä unohti että Eero oli edes paikalla.

Eero: Menen mukaan.

Ella ja Benny hätkähtävät ja kääntyvät katsomaan Eeroa. Tämä seisoo paikoillaan ja katselee ulos ikkunasta.

Ella: Sä lähdet mun mukaan ulos?

Eero katsoo edelleen miettivänä ulos ikkunasta. Hän nyökkää hitaasti ja kääntyy. Eero kävelee eteiseen ja jää ovelle odottamaan. Hän ottaa ulkoharjan käteensä ja mittailee sen vartta. Sitten hän poimii lattialta vanhan sanomalehden ja käärii sen harjaosan ympärille.

Ella katsoo Eeron perään ja kääntää sitten katseensa Bennyyn. Benny huokaa. Hän katsoo hetken Ellaan. Näyttää kuin he kävisivät sanattoman keskustelun. Hiljaisuuden rikkoo Hillan yskähdys.

Hilla: Nyt olisi hiljalleen hyvä aika alkaa toimia.

Benny astuu yhdellä askeleella Ellan luo ja halaa tätä. Ella yllättyy, mutta halaa hetken päästä takaisin.

Benny: Ja sä tulet sitten takaisin. Lupaathan.

Ella irrottautuu ja yrittää hymyillä rennosti.

Ella: Joo joo. Eihän toi oo kuin parin sadan metrin matka. Viisi minuuttia ja mä oon taas täällä. Ella kääntyy ja lähtee eteiseen.

Benny: Mä yritän houkutella ne talon toiselle puolelle. Odottakaa kun mä huudan teille.

Benny kävelee pois kuvasta. Lasken kameran pöydälle.

Eemeli: Ella...

Ella kääntyy katsomaan mua. Mä muistan että mä halusin sanoo jotain rohkaisevaa. Vaikka että kyllä se siitä, sä pystyt siihen. Tai että mä luotan suhun. Mutta mun kurkussa oli suuri klöntti ja mä pystyin vain availemaan suutani ja mun pää oli tyhjä. Jokainen järkevä ajatus oli kadonnut. Ainoa mitä mä pystyin ajattelemaan oli että mä en halua että Ellalle sattuu jotain. Mutta ei sitä voi sanoa ääneen, lietsoa pelkoa.

Ella hymyilee, kääntyy ja kävelee Eeron luo.

Bennyn ääni kuuluu jostain toiselta puolelta taloa.

Benny: Menkää, ne on täällä.

Eero kaivaa taskustaan sytkärin. Ella avaa ulko-oven ja Eero astuu ensimmäisenä ulos. Hän sytyttää sanomalehden palamaan. Ella astuu Eeron perässä ulos ja sulkee ulko-oven. Lukko napsahtaa paikoilleen päästäen kovan naksahduksen.

Syöksyn ikkunaan. Eero harppoo vauhdilla kohti suota ja Ella juoksee hänen rinnallaan. Piha näyttää autiolta ja hetken näyttää että kaikki sujuu ongelmitta. Sitten metsänrajaan ilmestyy tumma hahmo. Se seisoo ensin kyyryssä ja laskeutuu sitten neljälle jalalle. Eero ja Ella eivät tunnu huomaavan hahmoa. Kauhunhenkäykseni kuuluu kameraan.

Hahmon vierelle ilmestyy toinen. Ne seisovat vierekkäin ja katsovat suota kohti juoksevia hahmoja. Muistan kuinka ajattelin että niitä on vain kaksi. Eero selviää niiden kanssa helposti. Mutta sudet saalistavat laumana...

Ella ja Eero katsovat toiseen suuntaan. Eero pysähtyy, Ella jatkaa matkaa. Aion juuri aukaista ikkunan ja huutaa että käänny, ne ovat metsänreunalla kun kuvan ulkopuolelta Eeroa kohti hyökkää suurikokoinen susi. Eero heilauttaa liekehtivää harjaa ja susi muuttaa suuntaansa. Se väistää palavaa harjan päätä ja jää tuijottamaan Eeroa. Eeron takaa, metsän reunalta kaksi sutta lähtee liikkeelle. Eero peruuttaa selkänsä pihalla olevaa suurta kuusta vasten. Taustalla näkyy Ellan loittoneva hahmo joka syöksyy kohti suota. Eero seisoo hänen ja susien välissä huitoen näitä etäämmäs palavalla harjalla. Jätän kameran ikkunalaudalle. Kuvan takaa kuuluun kun syöksyn ovelle.

Eemeli: Benny! Ne on täällä. Benny.

Kuuluu juoksuaskelia. Ulko-ovi avataan. Oveen hakataan.

Benny: Mä olen täällä! Tulkaa hakemaan.

Nauha katkeaa.

Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002

Kuvassa näkyvät aluksi Benny ja Ella. Kummatkin katsovat huolestuneina kameran ohitse, minuun.

-Etsä vois vaan unohtaa sen kameran? Ella kysyy ja astuu lähemmäs. –Sä olet ihan kalpea vieläkin.

-Tää on pakko saada kaikki talteen. minun ääneni sanoo kameran takaa. Se kuulostaa ohuelta, heikolta.

-Mitä väliä sillä-

-Ella. Tää otetaan talteen, kaikki. Vaikka viimeinen pätkä loppuisi siihen että me kaikki… Vaikka tää ei päättyis hyvin.

Ella on hiljaa, katsoo minua vakavana. Kuuluu tasaista sihinää. Se on Maja, joka seisoo kuvan ulkopuolella, minun takanani. Yrittää epätoivoisesti turvata minun selustani, vaikka tiedämme kaikki ettei se toimi enää kovin kauaa.

-Tätä tullaan näyttämään koulun auditoriossa. minä jatkan. – Ja lippuja saa vain ne, jotka maksaa eniten.

Hetken on hiljaista, sitten Benny naurahtaa epäuskoisena. Ella hymähtää, yrittää hymyillä.

-Sä olet hullu. Ella sanoo minulle hiljaa.

-Tarvitaan maan hyväksyntä. Hilla kähisee. Käännän kameran hänen suuntaansa. Hänellä on kädessään Bennyn suden taljasta nyhtämä karvatukko, jonka hän heittää takkaan. Suden karva palaa rätisten ja poksuen. – Multaa, kellarista.

-Mä menen. ääneni sanoo nopeasti kameran takaa. Ennen kuin Ella ehtii estellä, jatkan: -Ja otan Majan mukaan. Me mennään yhdessä.

-Ei onnistu… Benny aloittaa.

-Ja mä tulen hulluksi jos en voi tehdä mitään. minä sanon.

-Alkakaa painua sitten! Hilla sähähtää ja alkaa yskiä rajusti.

-Ei! Ella sanoo tiukasti juuri ennen kuin kuva katkeaa.

Ensin näkyy vain säkkipimeää, sitten vaihdan kuvausasetuksen yökuvaukseksi. Pimeydestä hyppää esiin suljettu kellarin ovi. Hetken on melkein hiljaista ulkoa kantautuvaa suden ulvontaa lukuun ottamatta.

-Valmis? ääneni kuiskaa.

-Valmissssssss. Maja vastaa.

Käteni ilmestyy kuvaan ja tarttuu kellarin ovenkahvaan. Nykäisen sen auki, saranat vinkaisevat äänekkäästi. Edessämme on jyrkästi alas johtavat portaat. Tuntuu kuin olisin kulkenut niitä vuosia sitten, vaikka siitä kun olimme talolla edellisen kerran, on vasta viikko. Sinä aikana koko minun maailmani on kääntynyt ylösalaisin.

Lähden laskeutumaan portaita ja Maja tulee aivan kannoillani, tasainen sihinä kuuluu koko ajan. Kuva on rajattu siten, että näen portaat ja niiden päässä olevan kellarihuoneen oviaukon.

Olemme ehtineet melkein keskelle portaikkoa, kun kuuluu saranoiden valitus ja oven paukahdus. Säikähdän ääntä ja kuva heiluu hetken ajan, ennen kuin kääntyy osoittamaan tulosuuntaamme. Ovi on kiinni, nyt olemme pilkkopimeässä kamerasta hehkuvaa sinertävää valoa lukuun ottamatta.

Jatkan matkaa rivakammin, kamera heiluu jälleen. Sitten kellarin oviaukon ohi kävelee joku. Pysähdyn kuin seinään, Maja törmää selkääni.

-Siellä on joku. kuiskaan hiljaa. 

Kaikki minussa huutaa pakenemaan, juoksemaan takaisin ylös ja avaamaan oven, palaamaan takaisin Ellan ja muiden luo. Eikä se ole mahdollista, aika loppuu kesken. En pysty pakenemaan, mitenkään.

 
Jatkamme matkaa alaspäin. Kellarin oviaukossa kulkee taas joku, ja nyt ymmärrän kirkkaasti kuka se on, mikä se on. Sama pimeys joka minua jahtaa, sama pimeys jolta Maja minua yrittää suojata. Nyt se ei enää vaani pelkästään takanani. Se odottaa minua kellarissa, kärsimättömänä.

-Mun täytyy juosta.

Maja on kysymässä jotakin, kun otan spurtin. Juoksen täyttä vauhtia alas portaita, kohti oviaukkoa ja kellaria. Kuulen kuinka Maja seuraa perässäni, kun ryntään sisälle pimeään huoneeseen ja tuijotan puhelimen näytön kautta lattiaa, etsin katseellani jotakin mikä voisi olla multaa ja toivon samalla etten näkisi mitään muuta. Sitten tunnen kuinka maa jalkojeni alla on äkkiä phemeämpää. Kumarrun, kauhaisen maata,

ja silloin minä kuulen sen.

Kuulen pimeyden kirkuvan. Se tuntuu polttavana kipuna päässä, niskassa, selkärangassa, joka puolella. En näe hahmoa tai liikettä, vaan tunnen sen. Se alkaa virrata sisälleni ja tunnen selvästi kuinka alan itse kadota, haihtua. Puristan multaa nyrkkiini ja nousen paniikissa pystyyn. Käännyn ja yritän sanoa jotakin, mutta suustani purkautuu vain vikinää. Hetken kuvassa näkyy Maja, jättimäisen liskon piirteet erottuvat ennen kuin kamera on pudota kädestäni.

-Pois. saan sanottua. – Pois täältä!

Minä putoan polvilleni, kirkuna päässäni voimistuu. Sitten kuva putoaa maan tasalle. Hetken kuuluu vain minun hiljaista vaikerointiani. Sitten kuva alkaa liikkua vauhdikkaasti maan tasalla ulos kellarihuoneesta, ylös portaita. Viimeinen ajatukseni Majan raahatessa minua eteenpäin on pitää käsi nyrkissä. Tunnen mullan sormiani vasten ja huudan.

Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002

Kuvassa näkyy kellastuneen pitsiverhon reunaa ja rasvaisen ikkunalasin läpi ränsistynyt piha, sen takana nouseva käppyräinen metsä. Pihalla liikkuu jokin.

Benny: Ei.

Hän sanoo hiljaa, valittavalla äänellä.

Löydän aivan ikkunan pielestä kohdan joka ei ole yhtä likainen. Kestää hetken ennen kuin kuva tarkentuu. Pihalla on kaksi isoa sutta. Ne eivät luimi, eivät kiertele, vaan liikkuvat suoraan kohti taloa. Bennyn vanhemmat ovat seuranneet meitä.

Hilla: Ei ole aikaa pällistellä!

Hän on selvästi heikompi, ei jaksaisi puhua, kähisee vain tuolistaan.

Hilla: Tarvitaan yön vartijaa, suden karvaa!

Käännän kameran kohti Hillaa, kohti Bennyä ja Ellaa joiden kasvoilla on kauhua ja epäuskoa.

Benny:Pitääkö meidän hakea se noista… pitääkö meidän mennä ulos?

Benny kääntyy katsomaan kohti ikkunaa ja älähtää säikähdyksestä.

Kuva heilahtaa takaisin ikkunaan. Pihalla on nyt neljä hahmoa. Kaksi sutta, ja niiden takana kaksi kumarassa kulkevaa, välillä neljälle jalalle laskeutuvaa olentoa. Niiden päällä olleista vaatteista on jäljellä likaisia riekaleita, pään asennossa ja kasvoissa jotakin etäisesti inhimillistä, tuttua. Isä ja Tanja.

Suustani kumpuaa itkun ja huudon sekainen ääni. Isä, tai se mikä joskus oli isä, nousee nyt kahdelle jalalle ja katsoo suoraan minuun. Sen suupielet alkavat vetäytyä ja paljastavat luonnottoman pitkät, terävät suden hampaat. Kauhukseni tajuan, että isä hymyilee. Isä hymyilee minulle. Peruutan paniikissa pois ikkunalta ja kamera kuvaa hetken aikaa heiluen lattiaa ja tennareitani.

Hilla: Rahoittukaa! Pitää rauhoittua!

Nostan kameran kuvaamaan Hillaa. Hänen vieressään seisovat Benny ja Ella. Ella on nostanut kädet kasvoilleen. Hän tärisee silmin nähden.

Benny: Tonne ei voi mennä, ne repii meidät-

Hilla: Nyt suu kiinni!

Hilla nostaa kätensä voipuneena ja osoittaa seinällä roikkuvaa sudentaljaa.

Hilla: Tuo minulle karvaa, ja äkkiä.

Benny kiiruhtaa kohti taljaa ja kamera heilahtaa jälleen rajusti. Muistan ensin pelkän kylmyyden, jäisen hengityksen niskassani. Ja sitten tunteen siitä, kuin jokin olisi upottanut hampaansa niskaani, syvälle selkärankaani. Se oli silmiä särkevää valkoista kipua. Luulin huutavani, mutta kuvassa on hiljaista Bennyn askelia lukuun ottamatta, ennen kuin Ella alkaa kirkua.

Ella: Eemeli! Eemeli ei!

Samassa kuuluu kova kolahdus kun sohva kaatuu kumoon. Sitten Maja seisoo aivan lähelläni, takanani, vain liskon häntä kiertyy näkyviin.

Maja: Mä en anna sen viedä sua.

Kipu on niin kova, metallinen ja raastava, että hetken luulen menettäväni tajuntani, kuolevani. Putoan polvilleni ja kamera kolahtaa kädestäni lattialle. Viimeisenä kuvassa näkyvät elottomiksi kalvenneet kasvoni ja äänettömään huutoon auennut suuni, takanani seisova Maja ja musta, muodoton hahmo. Sitten kuva katkeaa.

Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002

Kuva alkaa pysähtyneen auton sisältä. Etuikkunasta näkyy Mustankorventalo. Talon takana on kuusimetsä, jonka läpi viimeksi hiippailimme paikalle.

Hilla: Pistetäänpäs töppöstä toisen eteen.

Kamera heiluu ja kuva on epäselvä kun astun ulos autosta. Benny, Ella ja Maja ovat matkustaneet lavalla pressun alla ja kuvaan kuinka he kiipeävät maahan. Benny ja Ella kiirehtivät auttamaan Hillaa ulos autosta. Maja on pukeutunut pitkähihaiseen ja pitkiin housuihin. Hän on verhonnut kasvonsa taas aurinkolaseilla ja hatulla. Maja kävelee luokseni ja poistuu kuvasta. Hän astui minun ja varjoni väliin. Varjo oli jo niin lähellä että tunsin Majan liikkeet ja kuulin sen hiljaisen sihinän jota hän nykyään piti huomaamattaan. Mutta enää se ei ollut pelottavaa. Tuo ääni oli kuin kevyt seinä minun ja seuraajani välissä.

Benny: Eemeli! Tule auttamaan ja käy avaamassa ovi.

Sammutan kameran.

Kuva alkaa talon eteisessä. Ensin on pimeää, mutta kuva muuttuu valoisammaksi, mutta rakeiseksi kun kameran automatiikka korjaa valoherkkyyttään. Ryhmämme mahtuu juuri ja juuri pieneen eteiseen. Eero joutuu kumartumaan hiukan siirtyessään ovenkarmin ohi olohuoneeseen. Benny tarttuu kellarin ovenkahvaan avatakseen sen.

Hilla: Ei sinne.

Hän sihahtaa käskyn kuin varoituksen ja Benny päästää kahvasta irti. Hilla viittoo että heidän täytyy siirtyä olohuoneeseen. Hän saa yskänkohtauksen ja odotamme sen menevän ohi ennen kuin autamme hänet huoneeseen.

Olohuoneessa on suuri kivinen takka. Hilla viittoo meidät sen luo ja Eero hakee hänelle nojatuolin, johon Hilla vaipuu istumaan. Hetken on hiljaista. Seisomme Hillan ympärillä ja odotamme seuraavaa ohjetta. Ella puree peukalonsa kynttä. Tiedän että hän halusi hoputtaa tilannetta, mutta pelkäsi Hillan suuttuvan ja päättävän sittenkin olla auttamatta meitä. Se oli ajatus joka kummitteli meidän kaikkien mielessä silloin. Hilla oli ainoa, joka pystyi tekemään tilanteelle jotain. Mitä jos hän muuttaisi mieltään, tai vielä pahempaa, mitä jos hoitaja sairaalassa oli oikeassa ja rasitus olisi Hillalle liikaa.

Hilla: Aloitetaanhan sitten. Ei meillä ole tässä aikaa hukattavana.

Hilla vilkaisee puhuessaan olkani yli. Tiesin että hän voi nähdä varjon, ja tiesin myös hänen laskeskelevan kuinka kauan minulla on jäljellä ennen kuin se ylettää koskettamaan minua. Samassa Maja sähähtää. Käännyn vaistomaisesti ympäri ja kamerassa näkyy kuinka Majan käsi palautuu iskusta ja sumuinen usva liikahtaa taaksepäin. Maja kääntyy katsomaan minua. Hän pyyhkäisee hiuksensa pois kasvoiltaan. Majan ilme muuttuu hämmentyneeksi kun hiukset jäävät hänen käteensä. Ilme muuttuu kauhuksi ja hän perääntyy muutaman askeleen tiputtaen hiukset lattialle.

Maja: Ei, Ei, Ei.

Vaikeroiden Maja vajoaa lattialle keräksi. Lasken kameran lattialle ja kiiruhdan hänen luokseen. Kuvassa näkyy lattialla makaava Maja sekä minun jalkani. Ellan jalat astuvat kuvaan.

Ella: Maja ryhdistäydy! Sun pitää jaksaa pitää itses kasassa vielä vähän aikaa. Me tarvitaan sua.

Maja hiljenee ja liikuttaa päätään. Ehdin henkäistä helpotuksesta. Luulin että Ella oli päässyt läpi ja saanut Majan rauhoittumaan, mutta...

Maja ei katso meihin vaan taakseen, sohvan luo. Hänen kielensä liukuu ulos suusta ja sen pää jää värisemään ilmaan. Majan koko ruumis jännittyy.

Eemeli: Maja?

Ella: Maja hei. Kuunteletko sä mua?

Benny harppaa luoksemme ja kumartuu koskettaakseen Majaa. Samassa Maja on liikkeessä. Kuvassa näkyy kuinka hänen kätensä taipuvat ihmiselle vieraaseen asentoon, kuin kyynärpäät muljahtaisivat ympäri. Samoin jalat taipuvat sivuille. Maja syöksyy tuossa matalassa asennossa sohvan luo ja kiertää sen taakse. Sohva siirtyy yhdellä Majan käden tönäisyllä kevyesti pois paikoiltaan.

Sitten tulee hiljaista. Seisomme liikkumatta ja tuijotamme sohvaa kuin yrittäen nähdä sen läpi. Lopulta Benny lähtee varovasti sitä kohti. Nostan kameran maasta ja seuraan Bennyä.

Hilla: Olkaas varovaisia. Ensin muuttuu ruumis, sitten henki.

Benny kääntyy katsomaan Hillaa, joka istuu edelleen samassa asennossa nojatuolissaan. Hillan katse on kirkas ja valpas ja hetken näyttää kuin hän hymyilisi. Kohdatessaan Bennyn katseen hän vakavoituu. Eero siirtyy sohvan luo ja työntää sen hitaasti syrjään.

Maja istuu huoneen nurkassa selin meihin. Hän kääntyy katsomaan kun valo osuu häneen sohvan siirtyessä. Majan suusta törröttävät sammakon reidet. Ne sojottavat eri suuntiin. Pieni verinoro valuu pitkin Majan suupieltä. Nähdessään meidät Maja räpäyttää silmiään ja hänen katseensa kohdistuu Bennyyn. Samassa hänen ilmeensä vääristyy ja hän sylkäisee sammakon suustaan, tai mitä siitä on jäljellä. Sammakon pää puuttuu. Maja nieleskelee hetken.

Maja: Antakaa mun olla!

Hän kääntyy takaisin seinään päin. Ella kävelee Majan luo ja yrittää silittää tämän olkapäätä, mutta Maja työntää käden syrjään sihahtaen.

Hilla: Onkos se sammakko?

Käännän kameran Majasta Hillaan joka kurkkii nojatuolista meihin päin.

Hilla: Jos se on sammakko, niin tuokaa se tänne. Tarvitaan kahtaalla elävää, Amphibiaa.

Benny nostaa sammakon jäänteet ylös sen toisesta koivesta ja vie raadon Hillalle, joka viittoo Bennyä heittämään sen takkaan. Benny kumartuu ja laskee Sammakon alas.

Hilla: Hyvä. Sitten pitäisikin saada yön vartijaa.

Ulkoa kuuluu pitkä surullinen ulvonta. Kaikki pysähtyivät hetkeksi. Olivat hengittämättä ja vain kuuntelivat.

Hilla: Ja täällä ne näköjään jo ovatkin.

Kuva katkeaa.