Ellan päiväkirja sunnuntai 11.8.2002

Nyt on aamu. Mä en uskonut että näkisin aamua enää koskaan. Ei kukaan meistä uskonut. Painajainen oli meidän kanssa tässä mökissä viime yönä, ja se odotti meitä pihalla tän mökin ympärillä. Sitä ei päässyt karkuun vaikka itki ja rukoili.

Lähdin ulos heti kun sudet olivat kadonneet, eikä merestä enää noussut mitään. Eemeli istui kuistin portailla Eeron vieressä. Juoksin niiden ohi koska arvasin että Eemeli kuitenkin yrittäisi pysäyttää mut. 

Ilma oli ensimmäistä kertaa tänä kesänä melkein kylmää. Ihan kuin yhdessä yössä olisi tullut syksy. Vaikka mikä ihme se nyt on. Jos meidän vanhemmista voi tulla susia, merestä nousta hukkuneiden henkiä ja Maja muuttua liskoksi mitä ihmeellistä yhdessä syksyssä on.

Mä ajattelin yöllä Kerkkoa. Kuinka se on ihan yksin niiden kaikkien kasvottomien hahmojen keskellä. Mulla, Emelillä, Bennyllä ja Majalla on sentään toisemme. Mutta Kerkko…se on ollut yksin niin kauan.

Kävelin kohti rantaa, vaikka järkevästi ajatellen se oli ihan hullua. Veden lähelle meneminen on tyhmää, lapsellista, asetan itseni turhaan vaaraan kun teen niin. Mutta se on ainoa tapa miten voin nähdä Kerkon, miten me voidaan puhua. Jotenkin tieto siitä, että me voitaisiin olla hetki yhdessä, voitti sen kaiken muun.

Ehdin ottaa pari varovaista askelta laiturille kun Kerkko oli jo siinä. Ensin kuulin pelkän äänen, veden kohinan joka sanoi: ”Ella mene takaisin.” Meren pintaan heijastui Kerkon kuva ja sen ilme oli hätääntynyt. Sitten tapahtui jotakin, mistä mä en ole mitenkään ylpeä. En kestä sellaisia naisia, jotka alkaa yhtäkkiä itkeä, hautaa kasvot käsiinsä eikä saa mitään sanotuksi. Se on avutonta. Mutta just niin mä tein. Seisoin vaan siinä ja itkin aivan hirveästi. 

”Ella.” Kerkko sanoi. ”Mene takaisin, muiden kanssa.”

Sain lopulta sanottua etten varmasti mene. Että mä haluan olla just siinä. 

”Miksi?” Kerkko kysyi, ”veden lähellä on vaarallis-”

”Kaikki on vaarallista! Mun isä ja äitikin on vaarallisia, ei missään ole enää turvallista!”

Kerkko ei sanonut mitään. Yhden kauhean hetken luulin että se katoaisi, häviäisi olemattomiin yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Se vain yritti pitää musta huolta ja mä huusin sille, vaikka se oli viimeinen kenelle mä halusin korottaa ääneni.

”Sä olet ihan yksin.” sanoin ja pyyhin nenäni paidanhihaan. ”Miksi sun pitää olla ihan yksin? Mä haluan olla tässä, sun kanssa.”

Kerkko vain katsoi mua ja istui sitten alas, veden pintaan heijastuvalle laiturin kuvalle.

”Ei se tunnu siltä enää.” Kerkko sanoi sitten. ”Kun saan jutella aina välillä sinun kanssasi.”

”Mä haluan jutella useammin.” sanoin typerästi.

”Niin minäkin. Mutta en halua että joku vie sinut. En ikinä anna niiden viedä sinua.”

Kerkko katsoi mua ja ojensi kätensä. Mä ojensin oman käteni, laskin sen veden pinnalle, ja tunsin miten Kerkon sormet koskettivat mun omiani. Enkä tiedä mitä sitten tapahtui, miten se tapahtui. Olen miettinyt monta kertaa, millaista on suudella ensimmäistä kertaa. Kuka olisi sellainen joka haluaisi suudella mua, ja jota mä haluaisin suudella. En olisi ikinä uskonut, että se joku on Kerkko, poika kaukaa, toisesta ajasta. Enkä olisi uskonut sitäkään, että se voisi tuntua niin hyvältä ja oikealta.

Mä en voi olla ajattelematta, että ilman näitä kamalia asioita mä en myöskään olisi koskaan tavannut Kerkkoa. Ja jos mä saisin valita, mä ottaisin kaikki ne kauheudet vaikka vain ton yhden hetken takia, ton yhden suudelman. Mä tiedän ettei se ole oikein. Ja mua pelottaa, että mä menetän Kerkon.

Kun mä palasin takaisin mökille Benny istui yksin kuistilla. Se käveli mua vastaan, katsoi mua, ihan hiljaa. Se näki varmasti, että mä olin itkenyt, enkä mä jaksanut keksiä mitään selityksiä. Sitten se astui lähemmäs, kietoi kätensä mun ympärille. Halasi mua pitkään. Me ei puhuttu mitään, ei tarvinnut. Benny ymmärsi muutenkin.