(Alkuperäisestä dokumentista puuttuu päivämäärä,
tapahtumat sijoittuvat sunnuntaille.)
Juoksin suolle. Eero jäi jonnekin taakseni. Kuulin
Eemelin ja Bennyn äänet. Meinasin pysähtyä ja kääntyä. Käskeä heidät sisälle,
mutta tiesin että minun pitää jatkaa. Minun pitää päästä suolle, saada käsiini
sammal.
Ensimmäisenä tunsin kosteuden. Kenkäni painui
syvemmälle maahan kuin aikaisemmin. Vettä tiivistyi sen ympärille. Hilla oli
kuvaillut minkälaista sammalta hän tarvitsi ja mistä sitä suunnilleen
löytäisin, joten suunnistin ohjeiden mukaisesti kohti suon keskustaa. Hilla oli
vakuuttanut että mikäli pysyn tallatulla polulla, minulla ei ole vaaraa joutua
suon silmään.
Näin litteä kiven, jota Hilla oli kuvaillut.
Hymyilin, olin päässyt tänne asti. Samantien hahmotin silmäkulmastani alhaalla
maan tasossa liikettä. Katsoin alas vain huomatakseni että suolammikosta oli
kurottunut vetinen käsi, joka tavoitti nilkkani. Ote oli tiukka ja vaikka
yritin riuhtomalla päästä irti, niljakas käsi puristi jalkaani hievahtamatta.
Yhdellä voimakkaalla kiskaisulla minut vedettiin suohon. Minun täytyi huutaa,
en muista kuulleeni ääntäni, mutta vajotessani mustaan veteen sain suuni
täyteen multaista vettä. Tein viimeisen yritykseni riuhtaista itseni irti.
Polkaisin käsivartta joka veti minua alaspäin ja työnsin sameaa liejuista vettä
käsilläni. Ote höltyi hieman ja sain kasvoni veden pinnalle. Pärskin suovettä
pois suustani ja haukoin happea. Yritin
kiskoa itseäni kohti kuivaa maata. Tunsin kuinka ote tiukkeni uudestaan ja
minut vedettiin takaisin pinnan alle mustuuteen.
Suolampi oli syvä. Minua kiskottiin aina vain
alaspäin. Vesi oli sameaa ja pimeys hyökyi ylleni. Yritin rimpuilla vapaaksi,
mutta ote ei enää antanut periksi. Tunsin että keuhkoissani oli enää ripaus
happea jäljellä. Tähänkö se loppuu? En ollut tarpeeksi varovainen, petin muut,
jätin heidät vaaraan, muistan ajatusten kieppuneen päässäni, kun ote jalastani
irtosi. Jokin tai jotkin liikkuivat allani, saivat veden pyörteilemään. Näytti
kuin ne kamppailisivat. Lähdin uimaan viimeisillä voimillani ylöspäin. Sitten
toinen niistä katosi ja jäljelle jäänyt lähti uimaan luokseni. Yritin potkia
rajusti tulijaa, mutta se vain sujahti jalkojeni ohi tai ehkäpä läpi. Hahmo
tuli rinnalleni ja samassa minut valtasi rauha. Kerkko, se oli Kerkko.
Kerkko nosti kätensä kasvoilleni ja painoi
huulensa huulilleni. Veden sijaan
suuhuni tuli hengitettävää ilmaa, happea. Vedin keuhkoni täyteen. Samalla
saatoin vain keskittyä Kerkon pitkiin viileisiin sormiin poskillani ja hänen
pehmeisiin huuliinsa. Vastasin suudelmaan ja vesi katosi ympäriltäni.
Seisoin Mustankorventalon olohuoneessa. Mutta
huone ei ollut se pölyinen, kulunut huone josta olin lähtenyt. Takassa paloi
tuli ja nojatuolin kangas oli ehjä ja kirkas. Kuulin takaani nyyhkäyksen ja
käännyin katsomaan. Sohvan takana nurkassa istui ehkä kymmenenvuotias tyttö.
Hänen kasvonsa olivat kyynelten raidoittamat ja hänen kätensä tärisivät.
Samassa kauempaa talosta kuului karjaisu ja tyttö vetäisi päänsä takaisin
sohvan taakse. Tiesin että hänen pitäisi olla hiljaa ja painoin sormeni
huulilleni. Tyttö peruutti kauemmas sohvan taakse. Olohuoneen ovi paiskautui
auki. Edessäni seisoi suurikokoinen mies ja alkoholin haju löyhkäsi nenääni
miehen horjuessa luokseni. Hän huusi minulle, haukkui ja kirosi. Kysyi Hillaa.
Sanoin etten tiennyt missä hän on. Mies sanoi minun valehtelevan ja samassa
suuri kämmen iski kasvoihin. Peräännyin, mutta kielsin edelleen tietäväni
Hillan olinpaikkaa. Sanoin ettei tämä varmasti tahallaan ollut polttanut ruokaa
pohjaan, hella oli ollut liian kuuma. Mies löi minua uudelleen. Suojasin pääni
iskuilta.
Lyönnit lakkasivat ja nostin katseeni. Istuin
pienessä makuukammarissa sängynreunalla. Sama tyttö, Hilla, makasi sängyssä.
Huonetta valaisi vain yksi öljylamppu, mutta sen valossa saatoin nähdä, että
tytön kasvot olivat ruhjeilla. Tyttö makasi hiljaa tuijottaen vastapäistä
seinää. Silitin hänen hiuksiaan. - Käy kultaisna käkenä, Hopiaisna
kyyhkyläisnä, Kätke kynnet karvoihisi, Hampaat ikenihisi. Kuiskaan, ja Hilla
sulkee hetkeksi silmänsä. Hän avaa ne ja katsoo minuun. -Kerkko? hänen äänensä
on käheä ja tukkoinen itkusta. - Kerkko, mennäänkö me yhdessä sinne metsään
asumaan? Silitän Hillan hiuksia ja kerron kuinka me rakennamme metsään piilopirtin,
josta kukaan meitä ei löydä. Ja teemme itsellemme kasvimaan, jossa kesäisin
kasvaa makeita mansikoita. Hilla sulkee silmänsä. Istun vuoteen vierellä kunnes
hän nukahtaa. Öljylamppu himmenee, huoneeseen tulee pimeää.
Juoksen pihan poikki. On syksy ja maa on kuurassa
ensimmäisen hallan jäljiltä. Minulla ei ole kenkiä, en ehtinyt laittaa niitä
jalkaani. Raskaat miehen askeleet kaikuvat takanani. Mies käskee minua
pysähtymään, sanoo että nyt saisin opetuksen, jota en unohda. Tiedän että
hänellä on kädessään keppi ja tiedän mitä hän aikoo sillä tehdä. Minä en aio
pysähtyä. Tiedän olevani nopeampi. Kun hän kyllästyisi ja palaisi sisään voisin
odotella metsässä kunnes mies sammuu. Aamulla hän ei kuitenkaan muista mitään.
Olin vajonnut ajatuksiini, en kiinnittänyt huomiota polkuun. Jalkani sotkeutuu
juurakkoon ja kompastun. Yritän hapuilla tukea, mutta paiskaudun suolammikkoon.
Mies saa minut kiinni. Hän jää virnuilemaan lammen reunalle. Nousen seisomaan,
vettä on polviini asti. Lähden kahlaamaan poispäin. Pyrin toiselle reunalle.
Harppaan keskellä olevalle mättäälle ja otan vauhtia päästäkseni seuraavalle.
Vauhtini ei riitä ja päädyn takaisin veteen. Otan askeleen kohti mätästä, mutta
jalkani eivät irtoa mudasta. Jokin vetää minua alaspäin. Kauhu jännittää
lihakseni ja riuhdon itseäni irti, mutta uppoan vain syvemmälle. Käännyn
anomaan apua. Mies katsoo minua lammikon reunalta. Hänen silmänsä punoittavat
ja harittava kun hän yrittää kohdistaa katseensa minuun. Hän pudottaa kepin
maahan. Kurotan käteni häntä kohti, jotta hän auttaisi minut ylös. Mies katsoo
minua hetken. Sitten hän kohauttaa harteitaan, kääntyy ja kävelee pois. Vesi on
jo rintaani asti, liu'un syvemmälle ja syvemmälle. - Isä! Huudan. Isä! Mutta
mies kävelee pois.
Olen Mustankorventalon kellarissa. Katson huonetta
ylhäältäpäin, katonrajasta. Multalattialla istuu Hilla. Hän on hieman vanhempi
kuin äsken. Hän on piirtänyt multaan kuvioita. Suuri, vanha kirja on avoinna
hänen edessään ja hän kääntää välillä katseensa siihen. Hilla mutisee sanoja.
En saa selvää mitä hän sanoo. Hilla on kaivanut kuvioiden keskelle kuopan,
johon hän työntää puukepeistä rakennetun nuken. Hän hautaa nuken multaan
mutisten epäselviä sanoja. Minun on vaikea hengittää. Huone on täynnä mustaa
ilmaa. Se kieppuu ympärilläni, Hillan ympärillä. Se kietoutuu tytön harteille
ja peittää tämän näkyvistä. Vihaa. Se on puhdasta vihaa.
Avasin silmäni. Kerkko irrottautui suudelmasta.
Vielä hetken hän katsoi minua silmiin. Hänen siniset silmänsä olivat lempeät.
Äsken tuntemani kauhu ja suru katosivat. Hetken kaikki oli hyvin. Vesi
ympärillämme oli pehmeää, se kannatteli meitä. Halusin olla siinä ikuisesti.
Vain me kaksi ja hiljaisuus ympärillämme. Kerkko hymyili ja vastasin hänen
hymyynsä. Samalla Kerkko irrotti otteensa kasvoistani ja laski kädet
lanteilleni. Hän keräsi voimansa ja työnsi minut ylöspäin. Yritin takertua
Kerkkoon. En halunnut mennä. Halusin olla tässä, hänen luonaan. Eikä kumpikaan
meistä olisi ollut enää yksin. Mutta Kerkko puisti päätään. Hymyili. Ja minä päästin
irti. Liu'uin kohti pintaa, vielä hetken näin Kerkon kasvot ennen kuin ne
liukenivat osaksi vettä. Keuhkoni muistuttivat minua olemassa olostaan ja aloin
ponnistella ylöspäin.
Ilma tuntui lämpimältä ja raikkaalta kun sain
kasvoni ylös vedestä. Vedin happea ja kiskon itseni rannalle. Äänet ympärilläni
olivat sumeita. Näin Eeron, joka suuren kuusen luona huitoi susia kauemmas.
Talon portailla Benny yrtti häiritä niitä heittelemällä kaikkea mitä käteensä
sai. Minun oli täytynyt olla veden alla vain muutama sekunti.
Sammalta, ajattelin. Minun täytyy saada käsiini
sammalta. Nousin ylös ja juoksin kiven luo. Siinä näkyi vielä selkeästi mistä
Hilla oli ottanut aiemmin. Kiskoin kourallisen irti ja käännyin talolle.
Nähdessään minun tulevan Eero liikkui susia kohti
yrittäen kiinnittää näiden huomion ja saadakseen minulle tilaa juosta ohi.
Pääsin puoleen väliin pihaa ja Eerokin peruutti kohti taloa kun yksi susista
irtautui hänen kimpustaan ja suuntasi minua kohti. Hetken katsoin suurta
harmaata petoa suoraan sen keltaisiin silmiin. Yritin kiristää vauhtia, mutta
tiesin, etten olisi tarpeeksi nopea.
Samassa ohitseni vilahti jotain tummaa. Käännyin
katsomaan ja näin kuinka Maja syöksyi kohti sutta liskonomaisesti neljällä
jalalla juosten. Hän törmäsi suteen vauhdilla ja ne kierivät myttynä kauemmas
minusta. Pysyttämättä vauhtia Maja irrottautui sudesta ja kieri kauemmas siitä.
Susi pyörähti vielä oman vauhtinsa saattamana kerran ympäri ja jäi sekavana
maahan makaamaan. Se pyrki huterin jaloin takaisin ylös. Olin jäänyt paikoilleni
tuijottamaan tilannetta. Maja käänsi katseensa minuun. - Juokse! Sisälle! Hän
huusi ja otti uudestaan vauhtia. Susi oli juuri saanut itsensä seisomaan, kun
Maja paiskautui tätä vasten. Ehdin nähdä kuinka Maja avasi suunsa ammolleen ja
upotti suden niskaan suuret käärmemäiset kulmahampaansa. Susi ulvahti ja alkoi
ravistella Majaa irti selästään.
Samassa tunsin kuinka Eeron käsi tarttui minua
olkapäästä ja kiskoi kohti taloa. Sain taas jalat alleni ja juoksin ovelle,
jossa Eemeli seisoi tuijottamassa Majan perään. Päästyäni ovelle käännyin
katsomaan taakseni. Maja päästi irti sudesta ja paiskautui tämän ravistelun
voimasta maahan suden ja talon väliin. Heti kun Maja kosketti maata, hän
pyörähti neljälle jalalleen ja lähti juoksemaan kohti taloa. Susi oli edelleen
pökerryksissä hyökkäyksestä. Se jäi maahan makaamaan, kun muut sudet lähtivät
Majan perään. Mutta Maja oli nopea. Hän sai nopeasti välimatkaa takaa-ajajiinsa
ja syöksyi taloon. Tullessaan portaille hän nousi sulavasti kahdelle jalalle ja
harppoi portaat ylös. Syöksyimme eteiseen ja Eemeli paiskasi oven kiinni.
Seisoimme eteisessä, minä, Benny, Eero, Eemeli ja
Maja hiljaisuuden vallitessa. Yritimme saada keuhkoihimme happea ja
adrenaliinin aiheuttaman tärinän loppumaan. Käännyin Majan puoleen ja saatoin
helpottuneena havaita, ettei hän ollut haavoittunut. Maja sipaisi suomuista
olkapäätään, joka pilkisti revenneen paidan alta. - Ei tämä kaunis ole, mutta
hyvin se näköjään suojaa kynsiltä. Hän sanoi ja hymyili. - Ehkäpä mä voin
ruveta supersankariksi, jos tää jää tällaiseksi.
En voinut olla tirskahtamatta. Ja kuulin kuinka
Eemeli hirnahti naurusta takaani. Hetkenpäästä nauroimme kaikki neljä, Benny,
minä, Eemeli ja Maja, eikä siitä meinannut tulla loppua. Eero tuijotti meitä
hämmentyneenä. Hilla raahautui seinästä tukea ottaen paikalle. Hän katseli
meitä hetken.
- Nonnih, eiköhän pistetä tuulemaan, niin saadaan
teidät ennalleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti