Mä olen tullut hulluksi. Ehkä se on
skitsofreniaa? Silloinhan ihminen näkee harhoja. Sillä niitä niiden täytyy
olla, harhoja. Kukaan muu ei ole vielä huomannut mitään. Eemeli tosin katselee
muo välillä sen huolestuneella ilmeellä. Sillain silmät suurina ja huulta
pureskellen. Mutta mä luulen että se hautoo sitä lauantai-iltaa ja haluis puhua
siitä. Mä olen jättänyt huomioimatta sen yritykset suunnata keskustelua siihen
suuntaan. Eikö se tajua että jos me vaan annetaan sen olla niin hiljalleen se
unohtuu.
Musta tuntuu että mä kuulen
jatkuvasti meidän talon putkiston. Vesi, se kohisee mun seläntakana seinän
alla, mun pään päällä katossa. Kun mä kysyin iskältä onko putkissa jotain vikaa,
niin se ei ollut huomannut niissä mitään kummallista. Sillä alkaa varmaan kuulo
heiketä. Mut se ääni ei ollut häirinnyt Tanjaakaan. Ehkä tää on osa mun
hulluutta? Ehkä mä myös kuulen ääniä? Ehkä se kohina on mun pään sisällä?
Kyllä mä vielä kohinan kestäisin,
mutta ne harhat. Ensin se saunaillan juttu. Mä olin tänään aamulla varma että
mä olin liukastunut ja paniikissa kuvittelin kaiken. Mä arvelin että joku
vesikasvi kietoutui mun jalan ympärille ja kauhu sai sen muuttumaan kädeksi.
Aamulla aurinko paistoi kirkkaasti ja aamupalaksi oli eilistä pannaria hillolla.
Eihän samaan maailmaan, jossa mä istun Iskän, Tanjan ja Eemelin kanssa
ulkoterassilla auringonpaisteessa syömässä pannaria ja keskustelemassa kouluun
tarvittavista uusista vaatteista, voi kuulua hullut vanhat naiset ja
vedenalaiset painajaiset.
Mutta päivällä mä menin sisään
juomaan lasin vettä. Me oltiin Eemelin kanssa autettu Tanjaa siivoamaan
vuokramökkejä ja lähdin hakemaan lisää roskapusseja. Viimeisimmän mökin
siivouksessa parvella leijunut pöly takertui mun kurkkuun ja mä suuntasin ensin
keittiöön. Nappasin lasin astianpesukoneesta ja laitoin hanan valumaan. Vesi
oli lämmintä, ja mä valutin sitä, jotta se viilentyisi. Mutta veden tulo
alkoikin hidastua kunnes se oli vaan liru. Mä käänsin hanaa suuremmalle. Mitään
ei tapahtunut. Putkisto alkoi kurluttaa tiskipöydän sisällä. Kuin siellä olisi
jotain mikä tukkii veden tulon. Mä ajattelin juuri mennä hakemaan iskää kun
hanasta purskahti paineella vettä. Se roiskui pitkin keittiötä. Ja sitten ei
mitään.
Mä kykenin vain tuijottamaan hanaa.
Veden kohina kuului kaikkialla mun ympärillä, mutta hanasta ei tullut
pisaraakaan. Mä ajattelin että se oli mennyt tukkoon ja astuin lähemmäs
kurkatakseni näkyykö hanassa jotain. Ja silloin sieltä hanasta alkoi virrata
vettä. Mutta se ei virrannut niin kuin sen olisi pitänyt. Vesi kiipesi
hananruonkoa pitkin. Se muodosti viisi erillistä puroa. Se muodosti sormet. Ja
sormia seurasi kämmen. Joku työntyi hiljalleen ulos hanasta.
Mä pudotin vesilasin ja juoksin.
Eteisessä mä törmäsin Tanjaan, joka oli tullut ihmettelemään missä mä viivyin.
Ainoa mitä mä pystyin sopertamaan oli että keittiön hanassa on jotain vikaa.
Tanja lähti katsomaan ja mä seurasin hitasti perässä. Kun me tultiin keittiön
ovelle, mä mietin miten kuuluu reagoida, jos keittiössä seisoo veden muodostama
joku.
Mutta keittiössä ei ollut ketään.
Tanja käveli hanalle ja laittoi sen päälle. Hanasta lähti valumaan vettä aivan
normaalisti. Tanja vilkaisi muo ja nosti mun tiputtaman lasin. Hän täytti sen
vedellä ja tarjosi mulle. Mä mutisin että mulla ei ollut enään jano ja lähdin
ulos.
Se hanasta tuleva käsi oli niin
elävä. Mä pystyn vieläkin näkemään sen päässäni. Mut niinhän sitä sanotaan, et
hallusinaatiot on näkijöilleen ihan yhtä eläviä kuin oikeat ihmiset. Mä en
tiedä mitä mä teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti