Miten kuvailla kauhun tunnetta.
Miten mä pystyn ikinä kuvaamaan sitä miltä tutuu kun ilman sijaan keuhkoissa
onkin lasinsiruja ja jokainen osa ihosta kirkuu, mutta ääntä ei kuuluu. Se
hetki, joka kestää vain muutaman sekunnin, mutta tuntuu tunneilta. Hetki, josta
muistaa kaiken ja silti ei mitään. Muistaa jokaisen sydämmen lyönnin ja
lihaksen liikkeen, mutta ympäristö on vain sumuinen seinämä. Tämäkin yritys on
vajaa. Se on se tunne, jonka mä muistan, kun mä muistan kuinka mä tipuin
veneestä pienenä. Ilmalennon jälkeinen kylmä vesi ja kauhu. Mä en osannut vielä
uida ja mun vaatteet panoivat muo kohti pohjaa. Isä sanoi, että mä olin tajuton,
kun se sai nostettua mut pinnalle, mutta ne sai veden pois mun keuhkoista ja
lääkärintarkastuksessa olin ihan kunnossa. Mä en muista mitään lääkäriä enkä
heräämistä. Vain sen veden pinnan mun yläpuollella.
Se sama kauhun tunne täytti mut
siellä Mustankorven talolla, kun mä
seisoin niillä portailla ja se mummo makasi siellä maassa. Ja taas tänään
illalla.
Maja ja Benny lähti päivällä
vanhempiensa kanssa kotiin ja me jäätiin Eemelin kanssa iskälle. Me käydään
täällä koulua, joten tää on helpompi näin kuin muuttaa äidin kanssa Mallan isän
luo. Mä olin Eemekin kanssa illalla saunasta uimassa. Tai Eemeli ui ja mä
kahlailin rannassa. Kyllä mä osaan uida. Isä piti huolen, että me kumpikin
opitaan uimaan sen jälkeen, kun mä meinasin hukkua. Mutta mä en pidä siitä.
Heti kun jalat ei osu pohjaan niin mun syke alkaa nousta ja mä en pysty
keskittymään. Ainoa mitä mä ajattelen on maa, jonka mä haluan mun jalkojen
alle. Joten yleensä mä kahlailen tai istun laiturilla. Eemeli ui kauempana.
Leirintäalueen ranta on tosi hieno hiekkaranta ja vesi syvenee tosi hitaasti.
Siellä ei ole mitään äkkiupotusta, siitä mä olen varma. Mä olen kahlaillut
siellä nyt jo kolmena vuonna, aina siitä lähtien kun isä osti sen paikan. Mä
tunnen sen rannan. Tai niin mä luulin.
Eemeli löysi vedestä jotain. Se
huusi muo sen luo katsomaan. Eemeli ei ollut mitenkään kaukana, joten mä lähdin
kahlaamaan kohti. Eemeli keskittyi tarkkailemaan innostuneena vettä. Jostain
syystä mä voin nähdä tarkasti sen hetken. Eemeli seisoo kasvot lähellä vettä,
kuun sirppi ja musta metsä heijastuvat vedestä. Hiekka on tasainen ja vakaa mun
jalkojen alla. Mä astun kohti Eemeliä. Ja
uppoan veden alle. Ympärillä on pimeää ja mä en tiedä missä on pinta.
Kauhu on siinä, mun sisällä. Mä avaan suun ja ilmakupla leijuu mun ohi. Mun
jalat yrittää tavoitella maata, mutta sitä ei ole. On vaan samea, musta vesi.
Ja sitten Eemeli seisoo siinä mun
vieressä ja auttaa mut pystyyn. Mun jalat osuu pohjaan niin, kuin niiden
pitääkin siinä kohtaa rantaa. Mä yskin vettä ja vapisen. Eemeli kyselee että
mitä tapahtui. Mä lähden kahlaamaan kohti rantaa, Eemeli seuraa perässä. Mä
olin kuulemma yhtäkkiä hävinnyt pinnan alle. Olinko mä liukastunut? Mä juoksen
saunaan ja istun lauteelle. Mittari näyttää että saunassa on 95 astetta, mutta
mä tärisen edelleen kylmästä. Eemeli jää seisomaan saunan ovelle. Se kysyy
pitäisikö sen hakea iskä. Mä kiellän sitä. Mitä tässä on kerrottavaa? Että mä,
14-vuotias, uimataitoinen meinasin hukkua rantaveteen. Eemeliä alkaa naurattaa.
Se oli ollut niin pelästyneen näköinen. Mä en halunnut että se huolestuisi. Mä
nauroin Eemelin mukana ja käskin sen heittää löylyä.
On vielä jotain mitä mä en aio
kertoa kellekään koskaan. Muo pidettäis hulluna. Mä olen aivan varma, että joku
tarttui mun nilkkaan. Mä tunsin käden. Mä voin vannoa, että mä tunsin kuinka
sormet puristuivat mun nilkan ympärille. Ja se käsi kiskaisi mut sinne pinnan
alle. Siellä veden alla mun kanssa oli joku muu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti