Benny
<Ella88@gmail.com> 6. elokuuta 2002 08:21
Vast. ott.:
Ella Benny@gmail.com
Okei, mä luultavasti ansaitsin
tämän. Yritin lohduttaa sua sillä, että sulla on vain huono omatunto ja siksi
mielikuvitus laukkaa ja koit sen vesilätäkköepisodin niin kuin koit.
Mä näin viime yönä painajaisen. En
ole koskaan nähnyt niin todentuntuista unta, sellaista jossa voi tuntea hajut
ja mautkin. Voin vaikka vannoa, että herätessäni luulin aika pitkään tulleeni
hulluksi. Mä en nukkunut sen jälkeen silmäystäkään. Makasin valveilla ja
pelkäsin. Pelkäsin sillä tavalla kuin joskus lapsena.
Uni alkoi siitä, että mä heräsin.
Havahduin ja nousin istumaan sängyssä. Katselin vähän aikaa pöllähtäneenä
ympärilleni pimeässä. Sitten sytytin yövalon, se on sillä samalla seinällä kuin
se hevosjuliste minkä sä näitkin; mun hoitohevonen, Kippari, jäystämässä heinää
aitauksessa. Päätin hakea keittiöstä lasin vettä.
Kävelin keittiöön mun huoneesta
kajastavassa valossa. Otin hiljaa lasin astiakaapista ja valutin hanasta sen
täyteen vettä. Meidän keittiöstä näkee suoraan olohuoneeseen, ja juodessani mun
katse kiinnittyi huonekalujen luomiin hahmoihin ja varjoihin. Mä tiesin heti
että jotakin oli pielessä. Ja sitten se, mitä mä olin luullut pimeässä
nojatuoliksi, painui kohti maata ja ryömi hitaasti olohuoneen poikki. Seisoin
siinä vesilasi kädessäni ja tuijotin. Vettä valui mun suun ohi yöpaidalle ja
lattialle kun käännyin takaisin kohti huonettani ja sieltä kajastavaa valoa.
Enää mua ei kiinnostanut pätkääkään pidinkö meteliä vai en. Mä juoksin.
Se matka keittiöstä mun huoneeseen
tuntui kestävän ikuisuuden. Mutta kun mä sitten vihdoin pääsin perille, vesilasi
putosi mun kädestä ja hajosi lattialle. Sängyn yläpuolelle kiinnitetty
hevosjuliste ei ollut enää samanlainen kuin mun lähtiessä huoneesta. Kippari
oli kuollut. Se makasi luonnottamassa asennossa, lyyhistyneenä verisellä
nurmikolla. Raadeltuna. Siitä oli purtu irti palasia ja se näytti ihan helvetin
kauhealta.
Mä tiedän että se oli unta, mutta
mä en ole koskaan pelännyt niin paljon. Samanaikaisesti mä tiesin että niin ei
voi tapahtua, ettei kukaan voi tappaa Kipparia (se kuoli pari vuotta sitten) ja
ettei kukaan voi varsinkaan tappaa kuvaa
kipparista. Vai voiko? Kenties se sama, joka ryömi pitkin säkkipimeän olohuoneen
lattiaa juuri hetki sitten?
Mä lähdin juoksemaan isän ja äidin
huoneeseen. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan, mutta voin sanoa rehellisesti
että ei hävettänyt pätkääkään. Mä vain pelkäsin kuollakseni.
Lämäytin isän ja äidin huoneen oven
auki ja näin ihmeekseni että huoneessa paloi valo. Ja silloin mut valtasi se
sama tunne kuin olohuoneen pimeään tuijottaessa. Jotain oli pielessä.
Isä ja äiti istuivat sängyn
reunalla vieretysten, selin muhun. Molemmat olivat jotenkin kummallisessa
asennossa, kyyryssä. Niitä vastapäätä olevaan ikkunaan ja sen takana olevaan
pimeään heijastui peilikuva makuuhuoneesta. Ja siinä peilikuvassa mun
vanhemmilla oli suden kasvot ja kiiluvat, mustat silmät.
Mä heräsin siihen että yritin
huutaa, mutta mun suusta kuului vain surkeaa vikinää. Mä nousin hervottomana, sytytin
valot ja lukitsin mun huoneen oven. Ja sitten mä vain kuuntelin. Mä kuuntelin
aamuun asti, sydän hakaten aivan hulluna. Enkä mä kuullut oman sydämeni lisäksi
yhtään mitään.
Mä toivon tosiaan että se Nainen
tulee kuntoon ja me voidaan unohtaa koko juttu. Mä en kestä enää yhtäkään
tällaista yötä.
T: Benny
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti