Ellan päiväkirja torstai 8.8.2002 aamupäivällä

Mä tein sen. Mä sain yhteyden siihen olioon. Eikä se ole mikä tahansa olio. Olio on oikeastaan aivan täysin väärä sana kuvaamaan sitä. Enkä mä pelkää sitä enää. Mä pelkään jotain ihan muuta.

Mä heräsin tänään myöhään, koska uskalsin nukahtaa vasta aamulla. Iskä ja Tanja oli lähteneet pihatöihin ja Eemeli katsoi puolinukuksissa Hollow Mania olohuoneessa. Mä yritin miettiä miten saisin puhuttua uudelleen sen jonkun kanssa, joka Tanjan ja veden kautta oli meidän keittiössä yöllä. Musta tuntui että mun on pakko tehdä se mahdollisimman pian. Mä olin keittämässä vettä aamuteetä varten, kun keksin miten tekisin sen.

Pääsin itse asiaan vasta illalla, kun Isä, Tanja ja Eemeli lähti katsomaan Harry Potteria leffaan. Mä sanoin et oon niin väsynyt etten jaksa lähteä mukaan.

Keitin kattilallisen vettä ja vein sen mun huoneeseen. Päätin kuvata koko jutun mun kännykkäkameralla, koska olin varma että multa jää jotain huomaamatta kun oon peloissani. Ja hyvä niin. Olen katsellut koko jutun ainakin kolme kertaa, todistanut itselleni että se tapahtui ihan oikeasti.

Mä laskin kattilan kirjoituspöydälle pannunaluselle ja istuin sängylle sen viereen. Höyry kohosi kattilasta ja mä melkein sanoin ääneen että tule nyt, tule. Eikä mitään tapahtunut. Ei yhtään mitään. Vesihöyrypilvi alkoi vähitellen kutistua. Mä olin jo nousemassa viedäkseni kattilan takaisin keittiöön kun ne kasvot ilmestyi siihen. Ensin vain silmät, jotka räpsyivät, sitten nenä, otsa ja lopulta suu. Siinä mun edessäni, vesihöyryssä,oli pojan kasvot. Se tuntuu uskomattomalta, mutta mä tunsin pelon lisäksiihan järjetöntä riemua siitä, että se poika oli siinä, mä olin onnistunut saamaan yhteyden.Se katsoi mua ja näytti säikähtäneeltä. Kun se avasi suunsa puhuakseen, kuului vain kohinaa, sitä samaa mikä täyttää korvat kun painaa päänsä vedenpinnan alle. Kasvot vesihöyryssä menivät huolestuneeseen ryppyyn kun poika jatkoi puhumista. Mä sanoin etten ymmärrä mitä se yrittää kertoa.

Mä en osaa itsekään kuvailla sitä, mutta kohinasta alkoi vähitellen muodostua sanoja, niin kuin joku olisi pelkällä hengityksellään muodostanut äänteitä.

”Älä pelkää, Ella.” poika sanoi. ”Varoita muita, sinun täytyy kertoa.”

Mä vain tuijotin niitä kasvoja, samanikäisiä kasvoja kuin omani, leijumassa ilmassa mun edessä. Pojan sanojen kohina täytti mun pään ja koko huoneen.

”Varoita muita! Sinä et ole ainut kenelle se tapahtuu.”

”Mitä…mitä tapahtuu?” pakotin itseni kysymään sen, vaikka sanat juuttuivat kurkkuun.

”Ella, varoita niitä. Älä mene veteen. On paljon muitakin kuin minä. Ne haluavat sinut mukaansa.”

”Mä en ymmärrä.”

”Sano Bennylle että sudet veivät kissan!”

Sitten kasvot katosivat ja vesihöyry lakkasi kohoamasta kattilasta.

Mä yritin saada Bennyn kiinni, mutta se ei vastaa puhelimeen, eikä se ole chatissakään aktiivisena. Mitä mä nyt teen?