Eemelin päiväkirja, lauantai 10.8, päivällä

Maja tuli tänään. Se oli lähteny jo aikaisin ja oli täällä aamupäivällä. Musta oli tosi hyvä kuulla, että se on tulossa. Vaikka samanaikaisesti mietin sitä meidän videochattia. Ajatus siitä verta vuotavana ja kirkuvana ei suostunu lähtemään pois mun mielestä.

Lähdin Majaa vastaan asemalle. Menin bussilla koska satoi, ja kaupunkiin on kuitenkin tästä ainakin neljä kilometriä.

Matkalla bussipysäkille tajusin, että mua seurataan. Olin ihan varma että kuulin jonkun askeleet perässäni hiekkatiellä. Ajattelin että se olisi Ella, mut kun käännyin katsomaan taakseni, siellä ei ollut ketään. Vaan metsätie, joka johtaa meidän kotoa tohon isolle tielle.

Mulle tuli siitä heti kumma olo. Huomasin että aloin kiristää vauhtia ja se oli myös inhottavaa ja hermostutti mua entisestään. Sitten ne askeleet alkoi kuulua uudestaan, ja kun mä käännyin toisen kerran katsomaan taakseni, siellä se oli mun häivähdyksenä silmänurkassa. Se oli niin kuin varjo, tai sumun keskellä seisova hahmo. Paitsi ettei ollu sumuista, enkä mä silti pystynyt näkemään sitä tarkasti. Sillon tajusin, että se oli se sama joka istui mun edessä elokuvissa. Se joka ensin oli siinä ja sitten ei ollutkaan. Menin ihan paniikkiin.

Käännyin ja jatkoin matkaa juosten. Hengitys pihisi mun kurkussa ja bussipysäkille oli vielä matkaa. Yritin miettiä miten pitkän matkan olin jo tullut, mutta en saanu siitä mitään tolkkua, olin niin peloissani. Ja sitten ne askeleet alkoi taas uudelleen, tällä kertaa juosten.

Kun mä kuulin juoksuaskeleet lähdin pinkomaan niin kovaa kun pääsin. Kauhukseni huomasin, että vaikka mä kuinka kiristin vauhtia se saavutti mua. Lopulta kuulin hiekan kahinan ja rahinan ihan selkäni takaa. En uskaltanu kääntyä enkä enää päässyt kovempaa. Ja silloin se juoksi mun rinnalle.

En pysty selittämään sitä, koska oikeastaan en kunnolla edes nähny että mikä siinä oli. Se oli siinä mun silmäkulmassa ja kun mä katsoin siinä ei kuitenkaan ollut ketään. Mä pelkäsin niin paljon että aloin itkeä.

Sitten ison tien bussipysäkki tuli mutkan takaa esille ja näin että siellä seisoi meidän naapuri, Kari. Mä juoksin täysillä sinne pysäkille ja Kari vaan nauroi että mihin sulla noin kiire on. Mäkin yritin mukamas nauraa ja kuivasin silmiäni. Kun mä katsoin tielle, siellä ei ollut ketään.

Bussissa menin istumaan Karin viereen ja juttelin sen kanssa kaikkea ihan tyhmää. Mun oli pakko jutella jotain jonkun kanssa, jotta se ihan hullu tunne menisi ohi.

Kun näin Majan asemalla, sillä oli isot aurinkolasit ja hattu päässä, pitkähihainen paita ja farkut päällä ja vielä iso huivi kaulassa. Ja sormikkaat käsissä. Ihmiset katsoi sitä tosi pitkään, nyt on kuitenkin melkein 20 astetta lämmintä. Meinasin halata sitä kun näin sen. Olin niin onnellinen ettei mun tarvinnut enää kulkea yksin siellä metsätiellä. Kysyin minkälainen olo sillä on. Se vastasi että tosi kurja ja sen puhe kuulosti oudolta. Huomasin vasta kun oltiin vähän aikaa juteltu, että Majan puhe kuulostaa sihisevältä. Se on aina sanonut ässän tosi isosti ja pehmeästi, mutta nyt se ässä oli erilainen, niin kun kumea, ja se kuului koko ajan.

Me jouduttiin odottamaan takaisin kotiinpäin menevää bussia. Seisottiin vaatekaupan näyteikkunan edessä, kun Maja yhtäkkiä hätkähti ja käännähti. Kun kysyin mikä sille tuli, se sanoi että se oli nähnyt näyteikkunan heijastuksesta jonkun seisovan mun takana. Ihan siinä lähellä. Eikä siellä sitten kuitenkaan ollut ketään.

Mä olen päättänyt etten enää mene yksin mihinkään. Enkä ainakaan nuku yksin. Vaikka mä en näkiskään sitä, se voi silti olla paikalla. Mä en ole turvassa missään. Kukaan meistä ei ole turvassa. Haluaisin kertoa iskälle, mutta tiedän ettei se usko. En mäkään uskoisi jos mulle kerrottaisiin tämmöistä. En tiedä mitä tekisin.