Kuvassa näkyvät aluksi Benny ja
Ella. Kummatkin katsovat huolestuneina kameran ohitse, minuun.
-Etsä vois vaan unohtaa sen
kameran? Ella kysyy ja astuu lähemmäs. –Sä olet ihan kalpea vieläkin.
-Tää on pakko saada kaikki talteen.
minun ääneni sanoo kameran takaa. Se kuulostaa ohuelta, heikolta.
-Mitä väliä sillä-
-Ella. Tää otetaan talteen, kaikki.
Vaikka viimeinen pätkä loppuisi siihen että me kaikki… Vaikka tää ei päättyis
hyvin.
Ella on hiljaa, katsoo minua
vakavana. Kuuluu tasaista sihinää. Se on Maja, joka seisoo kuvan ulkopuolella,
minun takanani. Yrittää epätoivoisesti turvata minun selustani, vaikka tiedämme
kaikki ettei se toimi enää kovin kauaa.
-Tätä tullaan näyttämään koulun
auditoriossa. minä jatkan. – Ja lippuja saa vain ne, jotka maksaa eniten.
Hetken on hiljaista, sitten Benny
naurahtaa epäuskoisena. Ella hymähtää, yrittää hymyillä.
-Sä olet hullu. Ella sanoo minulle
hiljaa.
-Tarvitaan maan hyväksyntä. Hilla
kähisee. Käännän kameran hänen suuntaansa. Hänellä on kädessään Bennyn suden
taljasta nyhtämä karvatukko, jonka hän heittää takkaan. Suden karva palaa
rätisten ja poksuen. – Multaa, kellarista.
-Mä menen. ääneni sanoo nopeasti kameran
takaa. Ennen kuin Ella ehtii estellä, jatkan: -Ja otan Majan mukaan. Me mennään
yhdessä.
-Ei onnistu… Benny aloittaa.
-Ja mä tulen hulluksi jos en voi
tehdä mitään. minä sanon.
-Alkakaa painua sitten! Hilla
sähähtää ja alkaa yskiä rajusti.
-Ei! Ella sanoo tiukasti juuri
ennen kuin kuva katkeaa.
Ensin näkyy vain säkkipimeää,
sitten vaihdan kuvausasetuksen yökuvaukseksi. Pimeydestä hyppää esiin suljettu
kellarin ovi. Hetken on melkein hiljaista ulkoa kantautuvaa suden ulvontaa
lukuun ottamatta.
-Valmis? ääneni kuiskaa.
-Valmissssssss. Maja vastaa.
Käteni ilmestyy kuvaan ja tarttuu
kellarin ovenkahvaan. Nykäisen sen auki, saranat vinkaisevat äänekkäästi.
Edessämme on jyrkästi alas johtavat portaat. Tuntuu kuin olisin kulkenut niitä
vuosia sitten, vaikka siitä kun olimme talolla edellisen kerran, on vasta viikko.
Sinä aikana koko minun maailmani on
kääntynyt ylösalaisin.
Lähden laskeutumaan portaita ja
Maja tulee aivan kannoillani, tasainen sihinä kuuluu koko ajan. Kuva on rajattu
siten, että näen portaat ja niiden päässä olevan kellarihuoneen oviaukon.
Olemme ehtineet melkein keskelle
portaikkoa, kun kuuluu saranoiden valitus ja oven paukahdus. Säikähdän ääntä ja
kuva heiluu hetken ajan, ennen kuin kääntyy osoittamaan tulosuuntaamme. Ovi on
kiinni, nyt olemme pilkkopimeässä kamerasta hehkuvaa sinertävää valoa lukuun
ottamatta.
Jatkan matkaa rivakammin, kamera
heiluu jälleen. Sitten kellarin oviaukon ohi kävelee joku. Pysähdyn kuin
seinään, Maja törmää selkääni.
-Siellä on joku. kuiskaan hiljaa.
Kaikki minussa huutaa pakenemaan, juoksemaan takaisin ylös ja avaamaan oven,
palaamaan takaisin Ellan ja muiden luo. Eikä se ole mahdollista, aika loppuu
kesken. En pysty pakenemaan, mitenkään.
Jatkamme matkaa alaspäin. Kellarin oviaukossa kulkee taas joku, ja nyt ymmärrän kirkkaasti kuka se on, mikä se on. Sama pimeys joka minua jahtaa, sama pimeys jolta Maja minua yrittää suojata. Nyt se ei enää vaani pelkästään takanani. Se odottaa minua kellarissa, kärsimättömänä.
-Mun täytyy juosta.
Maja on kysymässä jotakin, kun otan
spurtin. Juoksen täyttä vauhtia alas portaita, kohti oviaukkoa ja kellaria.
Kuulen kuinka Maja seuraa perässäni, kun ryntään sisälle pimeään huoneeseen ja
tuijotan puhelimen näytön kautta lattiaa, etsin katseellani jotakin mikä voisi
olla multaa ja toivon samalla etten näkisi mitään muuta. Sitten tunnen kuinka
maa jalkojeni alla on äkkiä phemeämpää. Kumarrun, kauhaisen maata,
ja silloin minä kuulen sen.
Kuulen
pimeyden kirkuvan. Se tuntuu polttavana kipuna päässä, niskassa,
selkärangassa, joka puolella. En näe hahmoa tai liikettä, vaan tunnen sen. Se alkaa
virrata sisälleni ja tunnen selvästi kuinka alan itse kadota, haihtua. Puristan multaa nyrkkiini ja nousen
paniikissa pystyyn. Käännyn ja yritän sanoa jotakin, mutta suustani purkautuu
vain vikinää. Hetken kuvassa näkyy Maja, jättimäisen liskon piirteet erottuvat
ennen kuin kamera on pudota kädestäni.
-Pois. saan sanottua. – Pois
täältä!
Minä putoan polvilleni, kirkuna
päässäni voimistuu. Sitten kuva putoaa maan tasalle. Hetken kuuluu vain minun hiljaista
vaikerointiani. Sitten kuva alkaa liikkua vauhdikkaasti maan tasalla ulos
kellarihuoneesta, ylös portaita. Viimeinen
ajatukseni Majan raahatessa minua eteenpäin on pitää käsi nyrkissä. Tunnen mullan
sormiani vasten ja huudan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti