Prologi

4.10.2012

Tämä blogi on osa kirjallisuustieteiden yliopisto-opintojani. Tapa jolla nämä blogimerkinnät on koottu käy ilmi niitä lukiessa. Kaikki materiaali, joka ei liity ensisijaisesti tapahtumiin, on jätetty pois. Koska osa materiaalista on luvatta lainattua, henkilöiden nimet on muutettu ja olen pyrkinyt siihen että paikkoja ei voi tunnistaa. Muuten tekstit ovat alkuperäisessä muodossa. Tekstin tapahtuma-aikaan olin ihan tavallinen kaksitoistavuotias, ja koen olevani edelleen tasapainoinen ihminen. Järjellä en pysty tapahtumia selittämään, joten annan blogimerkintöjen puhua puolestani. Nämä tekstit luettuaan lukijan vastuulle jää mihin hän uskoo ja mihin ei. Kirjoitan materiaalia puhtaaksi sitä mukaan kun ehdin ja pyrin julkaisemaan uutta materiaalia aina tiistaisin ja torstaisin. Jotta pysyt tarinassa mukana, kannattaa aloittaa lukeminen vanhimmasta tekstistä.

Eemeli

tiistai 8. tammikuuta 2013

Videolitterointi, sunnuntai 11.8.2002



Kuva alkaa pysähtyneen auton sisältä. Etuikkunasta näkyy Mustankorventalo. Talon takana on kuusimetsä, jonka läpi viimeksi hiippailimme paikalle.

Hilla: Pistetäänpäs töppöstä toisen eteen.

Kamera heiluu ja kuva on epäselvä kun astun ulos autosta. Benny, Ella ja Maja ovat matkustaneet lavalla pressun alla ja kuvaan kuinka he kiipeävät maahan. Benny ja Ella kiirehtivät auttamaan Hillaa ulos autosta. Maja on pukeutunut pitkähihaiseen ja pitkiin housuihin. Hän on verhonnut kasvonsa taas aurinkolaseilla ja hatulla. Maja kävelee luokseni ja poistuu kuvasta. Hän astui minun ja varjoni väliin. Varjo oli jo niin lähellä että tunsin Majan liikkeet ja kuulin sen hiljaisen sihinän jota hän nykyään piti huomaamattaan. Mutta enää se ei ollut pelottavaa. Tuo ääni oli kuin kevyt seinä minun ja seuraajani välissä.

Benny: Eemeli! Tule auttamaan ja käy avaamassa ovi.

Sammutan kameran.

Kuva alkaa talon eteisessä. Ensin on pimeää, mutta kuva muuttuu valoisammaksi, mutta rakeiseksi kun kameran automatiikka korjaa valoherkkyyttään. Ryhmämme mahtuu juuri ja juuri pieneen eteiseen. Eero joutuu kumartumaan hiukan siirtyessään ovenkarmin ohi olohuoneeseen. Benny tarttuu kellarin ovenkahvaan avatakseen sen.

Hilla: Ei sinne.
Hän sihahtaa käskyn kuin varoituksen ja Benny päästää kahvasta irti. Hilla viittoo että heidän täytyy siirtyä olohuoneeseen. Hän saa yskänkohtauksen ja odotamme sen menevän ohi ennen kuin autamme hänet huoneeseen.

Olohuoneessa on suuri kivinen takka. Hilla viittoo meidät sen luo ja Eero hakee hänelle nojatuolin, johon Hilla vaipuu istumaan. Hetken on hiljaista. Seisomme Hillan ympärillä ja odotamme seuraavaa ohjetta. Ella puree peukalonsa kynttä. Tiedän että hän halusi hoputtaa tilannetta, mutta pelkäsi Hillan suuttuvan ja päättävän sittenkin olla auttamatta meitä. Se oli ajatus joka kummitteli meidän kaikkien mielessä silloin. Hilla oli ainoa, joka pystyi tekemään tilanteelle jotain. Mitä jos hän muuttaisi mieltään, tai vielä pahempaa, mitä jos hoitaja sairaalassa oli oikeassa ja rasitus olisi Hillalle liikaa.

Hilla: Aloitetaanhan sitten. Ei meillä ole tässä aikaa hukattavana.

Hilla vilkaisee puhuessaan olkani yli. Tiesin että hän voi nähdä varjon, ja tiesin myös hänen laskeskelevan kuinka kauan minulla on jäljellä ennen kuin se ylettää koskettamaan minua. Samassa Maja sähähtää. Käännyn vaistomaisesti ympäri ja kamerassa näkyy kuinka Majan käsi palautuu iskusta ja sumuinen usva liikahtaa taaksepäin. Maja kääntyy katsomaan minua. Hän pyyhkäisee hiuksensa pois kasvoiltaan. Majan ilme muuttuu hämmentyneeksi kun hiukset jäävät hänen käteensä. Ilme muuttuu kauhuksi ja hän perääntyy muutaman askeleen tiputtaen hiukset lattialle.

Maja: Ei, Ei, Ei.

Vaikeroiden Maja vajoaa lattialle keräksi. Lasken kameran lattialle ja kiiruhdan hänen luokseen. Kuvassa näkyy lattialla makaava Maja sekä minun jalkani. Ellan jalat astuvat kuvaan.
Ella: Maja ryhdistäydy! Sun pitää jaksaa pitää itses kasassa vielä vähän aikaa. Me tarvitaan sua.

Maja hiljenee ja liikuttaa päätään. Ehdin henkäistä helpotuksesta. Luulin että Ella oli päässyt läpi ja saanut Majan rauhoittumaan, mutta...

Maja ei katso meihin vaan taakseen, sohvan luo. Hänen kielensä liukuu ulos suusta ja sen pää jää värisemään ilmaan. Majan koko ruumis jännittyy.

Eemeli: Maja?
Ella: Maja hei. Kuunteletko sä mua?

Benny harppaa luoksemme ja kumartuu koskettaakseen Majaa. Samassa Maja on liikkeessä. Kuvassa näkyy kuinka hänen kätensä taipuvat ihmiselle vieraaseen asentoon, kuin kyynärpäät muljahtaisivat ympäri. Samoin jalat taipuvat sivuille. Maja syöksyy tuossa matalassa asennossa sohvan luo ja kiertää sen taakse. Sohva siirtyy yhdellä Majan käden tönäisyllä kevyesti pois paikoiltaan.
Sitten tulee hiljaista. Seisomme liikkumatta ja tuijotamme sohvaa kuin yrittäen nähdä sen läpi. Lopulta Benny lähtee varovasti sitä kohti. Nostan kameran maasta ja seuraan Bennyä.

Hilla: Olkaas varovaisia. Ensin muuttuu ruumis, sitten henki.

Benny kääntyy katsomaan Hillaa, joka istuu edelleen samassa asennossa nojatuolissaan. Hillan katse on kirkas ja valpas ja hetken näyttää kuin hän hymyilisi. Kohdatessaan Bennyn katseen hän vakavoituu. Eero siirtyy sohvan luo ja työntää sen hitaasti syrjään.

Maja istuu huoneen nurkassa selin meihin. Hän kääntyy katsomaan kun valo osuu häneen sohvan siirtyessä. Majan suusta törröttävät sammakon reidet. Ne sojottavat eri suuntiin. Pieni verinoro valuu pitkin Majan suupieltä. Nähdessään meidät Maja räpäyttää silmiään ja hänen katseensa kohdistuu Bennyyn. Samassa hänen ilmeensä vääristyy ja hän sylkäisee sammakon suustaan, tai mitä siitä on jäljellä. Sammakon pää puuttuu. Maja nieleskelee hetken.

Maja: Antakaa mun olla!

Hän kääntyy takaisin seinään päin. Ella kävelee Majan luo ja yrittää silittää tämän olkapäätä, mutta Maja työntää käden syrjään sihahtaen.

Hilla: Onkos se sammakko?

Käännän kameran Majasta Hillaan joka kurkkii nojatuolista meihin päin.

Hilla: Jos se on sammakko, niin tuokaa se tänne. Tarvitaan kahtaalla elävää, Amphibiaa.

Benny nostaa sammakon jäänteet ylös sen toisesta koivesta ja vie raadon Hillalle, joka viittoo Bennyä heittämään sen takkaan. Benny kumartuu ja laskee Sammakon alas.

Hilla: Hyvä. Sitten pitäisikin saada yön vartijaa.

Ulkoa kuuluu pitkä surullinen ulvonta. Kaikki pysähtyivät hetkeksi. Olivat hengittämättä ja vain kuuntelivat.

Hilla: Ja täällä ne näköjään jo ovatkin.

Kuva katkeaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti