Prologi

4.10.2012

Tämä blogi on osa kirjallisuustieteiden yliopisto-opintojani. Tapa jolla nämä blogimerkinnät on koottu käy ilmi niitä lukiessa. Kaikki materiaali, joka ei liity ensisijaisesti tapahtumiin, on jätetty pois. Koska osa materiaalista on luvatta lainattua, henkilöiden nimet on muutettu ja olen pyrkinyt siihen että paikkoja ei voi tunnistaa. Muuten tekstit ovat alkuperäisessä muodossa. Tekstin tapahtuma-aikaan olin ihan tavallinen kaksitoistavuotias, ja koen olevani edelleen tasapainoinen ihminen. Järjellä en pysty tapahtumia selittämään, joten annan blogimerkintöjen puhua puolestani. Nämä tekstit luettuaan lukijan vastuulle jää mihin hän uskoo ja mihin ei. Kirjoitan materiaalia puhtaaksi sitä mukaan kun ehdin ja pyrin julkaisemaan uutta materiaalia aina tiistaisin ja torstaisin. Jotta pysyt tarinassa mukana, kannattaa aloittaa lukeminen vanhimmasta tekstistä.

Eemeli

torstai 15. marraskuuta 2012

Bennyn sähköposti Ellalle, 8.8 2002



Benny <Benny@gmail.com> 8. elokuuta 2002 12:21
Vast. ott.: Ella <Maja88@gmail.com>
Moi

Tää voi jäädä lyhyeksi koska mä olen äidin koneella. Se lähti isän kanssa kauppaan. Tästä lähin mä pidän huoneeni oven lukossa koko ajan. 

Se puhelu katkesi siksi, että mun äiti seisoi aivan yhtäkkiä mun huoneessa. En käsitä miten se oli päässyt sisälle niin äänettömästi ja nopeasti. Se riuhtaisi kännykän mun kädestä. Ja eihän siinä mitään, on se joskus kauan sitten tehnyt sen ennenkin laskujen takia. Tässä on nyt kyse siitä miten se sen takavarikoi!

Kun äiti nappasi puhelimen, se raapaisi mua. Vahingossa vai tahallaan, sitä mä en tiedä. Ne jäljet mun kädessä on jotakin sen tyylistä kuin mitä Mölli joskus saa aikaan kun se innostuu, mut paljon suuremmassa mittakaavassa. Ne mua raapaisseiden kynsien jäljet on valtavat. Mä tajusin sen vasta myöhemmin, koska olin niin peloissani. Ja olisit nähnyt äidin ilmeen. Mä voin vaikka vannoa, että se irvisti ja sen hampaat näytti teräviltä ja pitkiltä. Sen niska köyristyi kauheaan asentoon ja mä kuulin matalaa, syvää murinaa. Se seisoi siinä tuijottamassa pitkään, kunnes sen kasvoille kohosi ilkeä hymy ja se sanaakaan sanomatta lähti mun huoneesta.

Mä pelkään niitä. Mä pelkään mun omaa isää ja äitiä. Ja nyt mulla ei ole edes puhelinta.

Benny



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti